Kävin pari päivää sitten ostamassa koirilleni ruokaa eläinkaupasta, jossa olen asioinut jo toistakymmentä vuotta. Kauppias on pitkänlinjan palveluskoiraharrastaja ja hänellä on valtava tietotaito kaikenlaisista koira-asioista. Niinpä kauppareissuni sisältää aina myös kaikenlaista jutustelua. Otan mielelläni puheeksi hänen kanssaan asioita, joita olen itsekseni ihmetellyt, sillä olen oppinut saamaan keskusteluistamme uudenlaista näkökulmaa ja ymmärrystä.

 
Nyt olin ihmetellyt koirieni huoletonta juoksentelua jäällä. Meillä on alkanut taas hiihtokausi ja olen tehnyt ladun tiluksiltamme Naantalin ja Maskun väliselle peltoaukeamalle, jota halkoo pieni Vaarjoki. Sitä hiihtelemällä pääsee merelle asti aina Naantalin lahdelle. Matkaa yhteen suuntaan tulee noin 4,5 km. Vaarjokeen laskee isoja ojia ja haja-asutusalueemme talouksien harmaat vedet. Näin sen jää rakentuu kerroksittain ja kovillakin pakkasille valumisvesiä jäälle tulee paljon. Joen reunamat ovat enempi ja vähempi kaislottuneet ja laskuojien kohdilla jää on usein haurasta. Koirani tykkäävät juosta jäällä, koska siellä on vain pari senttiä lunta. Välillä jää pettää niiden etu- tai takapään alta, mutta se ei niiden vauhtia hidasta. Yleensä pari jalkaa on kovalla alustalla ja niiden varassa loikkaaminen onnistuu vaivatta. Olinkin alkanut ajatella, että koirat ja muut nelijalkaiset eivät taida helpolla jäihin jäädä. Siihen sitten hain eläinkauppiaaltani lisätietoa ja sainkin. Hän totesi mietiskellen, että eivät kyllä ajokoiratkaan jahdissa kuulema jää jäihin, vaan pääsevät vaivatta matkaansa jatkamaan. Sitten hän jatkoi asian pohdiskelua ja totesi, että nekin harvat, jotka jäihin hukkuvat, ovat yleensä uroskoiria. Niiden vehje vaikeuttaa avannosta kiipeämistä, jos ehtii tipahtamaan liian syvälle, eikä ole riittävästi voimia enää isoon ponnistukseen ja jään reunan yli kiipeämiseen. Täytyypä nyt tuota Repe -pojan jäällä juoksentelua seurata jatkossa sillä silmällä, että ehdin tarvittaessa apuun.

 

Jäällä kulkeminen paljastaa hyvin myös koiran luonteen pehmeyden. Herkät koirat ovat primitiivisempiä reaktioissaan ja niitä helpommin pelottaa kulkea jäällä, jos jääkerros välillä pettää tai ritisee ja paukkuu. Kovuushan on luonteenominaisuus, jota käyttökoiriin ja ratsuhevosiinkin jalostetaan tietoisesti, jotta eläin ei niin herkästi reagoi ympäristön paineisiin, vaan säilyttää tavoitteellisen toimintakykynsä. Sudet ja muut villieläimet eroavatkin koirista ennen muuta olemalla paitsi pehmeämpiä myös arempia.

 

 

Pari viikkoa sitten kylämme valtasi jälleen susihullutus. Sanon jälleen, koska noin viisi vuotta sitten susihullutus oli valloillaan edellisen kerran. Nyt se alkoi pian lumen tulon jälkeen, kun ympäristössä liikkuvat eläimet pystyy havaitsemaan helposti jalanjäljistä. Lumen tuloa seuraa muitakin meille tuttuja talvi-ilmiöitä: rohkeimmat jänikset alkavat käydä pihallamme syömässä hevosten säilöheinää. Sehän on koiristamme tietenkin mukavaa ja jänisjahtiin pitäisi päästä mieluiten aamuvarhaisella. Reilut kaksi viikkoa sitten näin kävikin yhtenä tiistaiaamuna. Sissi ja Repe olivat saaneet todennäköisesti näkölähdön ja juosseet jäniksen perässä joitakin satoja metrejä tuonne samaiselle isolle peltoaukealle, missä talvisin hiihtelemme. Peltoaukean reunassa kulkee melko vilkas Lietsalantie, josta useampi oli ne havainnut. Tai siis jälkeenpäin kuulimme, että sinä aamuna oli kuulemma usea silminnäkijä nähnyt sillä pellolla juoksevan kaksi sutta…

 

Samalla viikolla oli kylämme perällä meiltä linnuntietä n. 2,5 km päässä asuva lampuri alkanut lumeen jääneistä jäljistä epäillä, että tilan ympärillä liikkuu susi. Hänen tilalleen sitten asennettiinkin riistakamera, jossa pian esiintyikin ilves. No yhtä huonohan sekin on ainakin keskenkasvuisille lampaille. Samoihin aikoihin naapurimme ponitallilla vieraillut mies oli nähnyt tallin lähiojassa isoja tassunjälkiä ja hälyttänyt jonkin sortin susieksperttimetsästäjän seuraamaan niitä kahden suden jäljiksi luultuja jälkiä. Todellisuudessa he olivat seuranneet siskoni ja hänen kahden hoffinarttunsa aamukävelyreittiä. Toisella puolella asuva naapurimme, joka oli nähnyt samaiset isot kahden ”suden” jäljet oli itsekseen mietiskellyt, että minkähän tähden sudet kiertäisivät peltoja ympäri ojien reunaa pitkin.

 

Kaikki edelliset tarinat kuitenkin yhdistettiin ja jotkut pitivät jo varmana sitä, että kylällemme oli tullut kaksi sutta. No, tästähän on vain n. 20 km alueille, jossa tiedetään asuvan susilauma. Meidän rannikkokylämme on kuitenkin varsin hyvin eristetty kaikista isoista metsäalueista isojen, vilkkaiden teiden ja taajamien avulla, että en mitenkään voi kuvitella että sudet tänne kykenisivät asettumaan. Susihullutus oli silti täyttä faktaa.

 

Siskoni mies sitten päätti ilmoittaa näiden meidän valesusiemme liikkeistä alueen susihavainnot vastaanottavalle henkilölle. Tämä olikin ilahtuen todennut, että nämä tositarinamme kyllä vahvistavat sen, että ei tällä kylällä mitään susia ole ollutkaan. Jopa kettujen jälkiä heitä oli kuulemma pyydetty suden jälkinä tutkimaan. Viisi vuotta sitten oli jäljitetty susina kylän toiselta laidalta karanneita metsästyskoiria. Jäljestäjät olivat kuulemma ihmetelleet, kun jäljet olivat yhtäkkiä päättyneet auton jälkiin. Koirat olivat sillä kertaa saaneet lämpimän autokyydin kotiin. Samanlaista susihysteriaa tuntuu nyt olevan muuallakin päin Suomea, ainakin netin susiuutisten perusteella (mm. www.tunturisusi.com). Mutta koskapa liipasinsormet vaikuttavat olevan joillakin niin herkät, että pantasudetkin ammutaan, päätin laittaa näille meidän valesusille valoa vilkkuvat pannat aina hämärään aikaan ulos. Jospa pieni valo auttaisi huomaamaan edes luppakorvat. Toinen pannoista kyllä jo muutaman päivän päästä koirapainissa hajosi, että ehkäpä sellainen heijastinliivi, jossa lukee AITO KOIRA olisi parempi…

 

 

Samaisella eläinkauppaostoskäynnillä näin myös vajaan 8 viikon ikäisen meksikolaisen karvattoman koiranpennun. Tai siis ei se olisi ollut karvaton, mutta se oli jo trimmattu kaljuksi kropastaan ennen luovutusta. Näin se kuulemma kasvattaisi iholleen rotumuodinmukaisen rasvakerroksen. Kaiken kaikkiaan tuo karvattomuus on asia, joka minua näillä leveysasteilla puistattaa. Tuollaisia pentuja ei kuulemma voi ulkonakaan pitää kuin minuutin kerrallaan, sillä nehän voivat paleltua näissä oloissa kuoliaaksi. Tästä kohtaamisesta jäin miettimään, että meitä koiraihmisiä on todellakin hyvin monenlaisia. Tuollainen karvaton kääpiökoira sopii sisällä viihtyville kaupunkilaisille ja meille ulkoilmassa viihtyville maalaisille käykin sitten vallan toisenlaiset turret.
 

Meillä oli jo alun perin itsellemme sopivaa rotua miettiessämme tärkeinä kriteereinä sään kestävyys ja hyvä fyysinen juoksukestävyys. Näillä ja muutamilla muilla kriteereillä olikin jo helppoa päätyä hovawarttiin. Tällainen rotu sopii hyvin ihmisille, joille ulkoilu on elämäntapa tai jotka asuvat maalla ja joka sään pihavahti ja työkaveri on jopa enempi kuin paikallaan.

 

 

Lopuksi vielä hiihtämisestä. Meidän koko laumamme hiihtää tähän aikaan vuodesta paljon. Tämä parin kuukauden lumijakso on perheemme paras kuntoilukausi. Repekin muisti homman viime talvesta hyvin, vaikka oli silloin vasta pentu. Kun otin sukset ensi kertaa jälleen esille, se tajusi, että lähdemme hiihtämään ja hyppi tasajalkaa riemusta haukkuen. Riemuhaukut saattelevat meidät kyllä sitten koko talven innokkaasti liikkeelle. 
 

Teen siis oman ladun laumallemme, jota hiihdän pienen Vaarjoen jäälle ja sitä pitkin merelle. Aluksi hiihtelin n. 7 km päivittäin reilun viikon ajan ja nyt pikkuhiljaa jaksan hiihtää pitemmälle aina merelle asti, jolloin lenkkimme on jo yli 9 km pitkä. Olen aina nauttinut hiihtämisestä ja lapsena jo hiihdin koiramme kanssa Muonionjoen jäällä. Lapin paksussa lumessa omat lapsuuden latuni olivat toki paljon lyhyempiä kuin nykyiset. Täälläpäin on yleensä lunta noin 20 cm, joka riittää juuri ja juuri kyntöpeltojen ylittämiseen. Tunnelma on aina yhtä korkealla, kun pari hoffia kirmailee vapaana ympärillä, lumi kimmeltää ja sivakat suhisevat.

 

Hovawart sopiikin parhaiten juuri omia polkuja hiihtelevälle, mihin muutama perustelu seuraavassa. Rohkeana ja nopeana koirana hoffi kipaisee äkkiä tarkistamaan niin mahdolliset vastaantulijat kuin muutkin kiinnostavat kohteet. Vahtikoirana niihin on jalostettu paljon dominanssia, jonka seurauksena ne myös mahtailevat mielellään muille koirille. Siksi ohitukset eivät ole kovin mukavia etenkään sukset jalassa tehtynä. Sen vuoksi hiihtelen niiden kanssa mieluiten avarassa maastossa pelloilla ja vesistöjen jäällä. Yleensä silloin näen koiria aiemmin jo tulijat ja muut mahdolliset kiinnostuksen kohteet ja saan ne kytkettyä tai otettua käskyn alle jo hyvissä ajoin ennen kohtaamisia.

 

Kuntokautemme aikana myös koiriemme liikunnan määrä kasvaa huomattavasti, sillä nehän juoksentelevat vapaana varmasti kolme kertaa pidemmän matkan kuin mitä me hiihdämme. Siksi vaihdan niille ruoaksi energianappulan (Royal Canin 4300). Siinä on proteiinia 28% ja rasvaa 21%. Sen lisäksi energiaruoka sisältää enemmän vitamiineja ja kivennäisiä kuin normal adult ruoka. Olen tuon täysrehun lisäksi syöttänyt nyt 1,5 vuoden ajan myös D-vitamiinilisää, koska RC:n ruoatkin on tehty Etelä-Euroopassa, jossa auringon voima on selvästi suurempi kuin täällä. Ostan apteekista ihan ihmisten D-vitamiinia, jota ei ole makeutettu ksylitolilla. Annan sitä noin 25 mikrogrammaa per koira. Se vastaa noin 1000 IU/kg. Arktisilla alueilla tehdyissä koiran ruoissa on D-vitamiinia suunnilleen 2000 IU/kg ja siihen määrään tällä D-vitamiinilisäyksellä pääsee näissä eurooppalaisissa ruoissa. 

 

Meikäläisen hiihdon hurmiota ja vauhtia säätelevät vammautunut polveni ja sykemittari. Yritän pitää pulssini noin 135, mikä on minulle hyvä matkavauhti, jota jaksan ylläpitää pitkään. Ensimmäisen hiihtoviikon jälkeen myös koiramme osaavat vähän hillitä juoksemistaan, sillä nekin oppivat, että matkamme pitenee pitenemistään.