Koiran kouluttaminen on paitsi hauska ja mukaansa tempaava harrastus myös hyvin haasteellinen harrastus. Olen vuosien aikana pyrkinyt niin omassa kuin muiden toiminnassa tunnistamaan niitä tekijöitä, jotka tuottavat onnistumista. Olen tarkastellut koulutusmenetelmiä, havainnoinut koirarotujen eroja, tavoitteen asettamisen muutoksia ja toimintaympäristömme muuttumisen, kuten kaupungistumisen, vaikutuksia sekä kaikkien edellisten yhteyksiä. Seuraavassa pohdiskelen niistä muutamia ja lopuksi luotaan kokemuksiani neljän hoffisukupolven kouluttamisesta.

Onko koira kouluttamisessa objekti vai subjekti?

Kouluttamisessa onnistuminen tuntuu kulminoituvan siihen ajatteleeko koiran kouluttaja kouluttavansa ensisijaisesti koiraansa vai itseään kouluttajana? Niin kauan kuin kouluttamisen kohde on ensisijaisesti koiraa, edistyminen on yleensä hitaampaa. Kun kouluttaja hoksaa, että itse asiassa oman toiminnan kehittäminen onkin onnistumisen primääritekijä, nopeutuu onnistuvan suorituksen tuottaminen molemmilta.

Silloin kun ihminen kokee olevansa voimakkaasti toiminnan subjekti ja pitää koiraansa toimintansa objektina, saadaan aikaan yhteistyö, jossa ihminen on yksinvaltias ja koira alamainen, joka alistuu kohtaloonsa. Tällainen yhteistyö näyttää usein pakotetulta, eikä kumpikaan vaikuta siitä nauttivan. Tämä oli varsin tavallinen koulutuskäytäntö aikaisemmin ja juonsi juurensa vanhoista armeijan metodeista. Tällaisissa menetelmissä kaikki yksilöt kohdataan ja koulutetaan samalla tavalla, joka joillekin sopii paremmin ja joillekin huonommin. Niissä ei erityisesti paneuduta vaikkapa etsimään yksilölle sopivinta motivoitumiskeinoa, vaan kaikki palkataan samalla tavalla. Palkkausta koiran toiminnan säätelijänä ei sinällään nähdäkään keskeisenä, vaan ajatus on pikemminkin, että koiran kuuluu vaan totella. Tavoitteena voi olla esimerkiksi systeemin vakioiminen riittävälle tasolle mahdollisimman nopeasti ja ehkä sekin, että eri ohjaajat pystyisivät samalla tavalla ohjaamaan tarvittaessa eri koiria. Luonnollisesti tällaisessa systeemissä yksilötasolla ei päästä parhaaseen mahdolliseen onnistumiseen, mutta se ei ole ollut niin tärkeääkään.

Aiemminhan kansallisissa palveluskoirakokeissa (mm. PAJÄ, PAHA) koulutustunnuksen sai pelkkien yhteispisteiden perusteella, joita tuli olla vähintään 70% (minimipisteet 210/300). Silloin koira saattoi saada tuloksen kokeesta, vaikka tottelevaisuusosio olisikin ollut selvästi puutteellinen. Nykyään koulutustunnukseen vaaditaan erikseen hyväksytty tulos molemmista osioista tottelevaisuusosiosta min 70 %, eli 70/100, ja maastosta min 75%, eli 150/200. Luonnollisesti tämäkin muutos on vaikuttanut paitsi harrastamisen painopisteisiin myös palveluskoirajalostukseen ja koiramateriaaliin.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana koirien koulutuksessa on hurahdettu erilaisiin koiran omaa käyttäytymistä vahvistaviin menetelmiin, joista ns. naksutin koulutus on tunnetuin. Samaan aikaan koiraurheilusta on tullut yhtä enemmän kansainvälistä ja monella tapaa huippu-urheilijamaista. Viime vuosikymmenen aikana koiran kouluttamisesta on tullut monelle ammatti ja koira-ala elää vahvaa nousukauttaan.

Kouluttamisessa tavoitellaan nyt yksilötasolla mahdollisimman hyvää lopputulosta ja huippu-urheiluun kuuluvaa täydellisyyttä. Painopiste kouluttamisessa on siirtynyt korostuneesti koiran suuntaan ja jopa koirajohtoiseksi. Näiden seuraukset näkyvät luonnollisesti myös eri koirarotujen suosion muutoksissa. Seurauksena myös kasvattamisen tavoitteet niin luonteen kuin ulkomuodon osalta muuttuvat joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Koirajohtoisen koulutuksen ongelmia

Yllä kuvatut kaksi hyvin erilaista koulutuskulttuuria ovat välillä olleet jopa törmäyskurssilla toistensa kanssa. Yksi kiistakapula on ollut pakotteen käyttö koulutuksessa. On tavoiteltu koiraystävällisiä menetelmiä ja siihen markkinarakoon ovat monet koira-alan ammattilaiskouluttajat innolla iskeneet. Monet heistä vannovat operantin ehdollistamisen nimeen ja koirajohtoisesta koulutuksesta on tullut vahva muotivillitys.

Olin vuonna 2004 operantin ehdollistamisen kurssilla. Minun piti osallistua siihen Abban kanssa, mutta sille tuli juoksu ja vaihdoin sen Nellaan. Mukana olivat myös Nellan noin puolivuotiaat  pennut Kylli ja Tessa. Opetimme mm. koiraa itseohjautuvasti koskemaan kosketuskeppiä (keppi, jonka päässä oli pallo), josta palkkasimme naksuttimen ja makupalan avulla. Tavoitteena oli siis saada koira itse oivaltamaan, että koskettamalla keppiä saa herkkua. Ensin palkattiin pelkästä katseesta keppiin ja sitten aina kun kuono tuli yhä lähemmäs keppiä. Istuimme sitten Nellan kanssa vastatusten ja pitelin keppiä toisessa kädessäni ja naksutinta toisessa. Istuimme molemmat hievahtamatta ja toisiamme katsellen koko harjoituksen ajan, joka oli varmaankin noin varttitunti. Samaan aikaan Nellan pikkuiset tyttäret jo oppivat koskettamaan palloa nopeasti ja varmasti. Niillä temppu onnistui täysin ja meillä vastaavasti ei alkuunkaan. Nellan kanssa tällainen kouluttamistapa ei toiminut koskaan ja siihen syitä pohdin hieman myöhemmin lisää.

Vastaavia harjoituksia paremmalla menestyksellä tein myös Abban ja Sissinkin kanssa, mutta en koskaan ole tuntenut operanttia ehdollistamista itselleni sopivaksi menetelmäksi. Naksuttimen sijaan tykkään myös käyttää mieluummin omaa ääntäni. Minulle sopivin koulutustapa onkin enemmän perinteinen koiran ohjaaminen, jossa ohjataan koira alusta asti ”kädestä pitäen” tekemään liike toivotulla tavalla. Se on enemmän sellainen luomumenetelmä, jossa heittäydyn varsin aktiiviseen yhteistyöhön koiran kanssa.

Operantin ehdollistamisen haittana näen koiran stressaantumisen. Tällainen yrityksen ja erehdyksen / kantapään kautta oppimisen menetelmähän on usein paitsi hitaasti etenevää myös turhauttavaa. Tuloksena on usein hysteerisenä läähättävä ja neuroottiselta vaikuttava koira. Taitavilla ohjaajilla tämä on onneksi välivaihe ja koiran itsevarmuus suorittamisessa lisääntyy, mutta hyvin hitaasti monien turhauttavien toistojen kautta. Mielestäni tällaista menetelmää ei sen stressaavuuden vuoksi voi kutsua kovin koiraystävälliseksi. Ohjaajalle tämä menetelmä on suhteellisen helppo, jos vain oma nopeus ja etenkin sorminäppäryys riittää välittömään naksauttamiseen. Siinä ohjaaja voi kuitenkin säilyttää passiivisuutensa ja koira on aktiivisempi osapuoli. Siksi tällainen koulutus on mielestäni koirajohtoista. Ongelmia siinä tulee silloin, jos koira on liian nopea ohjaajalle, jolloin palkkaukset osuvat väärään aikaan ja vahvistavat jotain muuta käyttäytymistä kuin toivottua. Dominanssia omaavien koirien kohdalla tämä koulutustapa johtaa mielestäni myös helpommin hallinnan vaikeuksiin. Sillä tässähän koira oppii, että hän määrää tahdista ja palkkauksen tulosta omalla toiminnallaan. Dominanssia omaava mahtivahti saa näin omaa valtaansa vahvistettua ja seurauksena koira vie ja ohjaaja vikisee. Tästä hyvä esimerkki oli joitakin kesiä sitten rotujärjestömme pk-leirillä, jossa kouluttajamme kokenut saksanpaimenkoiraharrastaja ihmetteli sitä, miksi rotumme harrastajat eivät vaadi koiriltaan kuuliaisuutta suoritustilanteissa riittävästi.

Koiraystävällisenä näen menetelmän, jossa koiraa ohjataan suoremmin onnistumaan ja pyritään välttämään epäonnistumista. Siinä mielessä perinteiset koirankouluttamismenetelmät ovat olleet hyvinkin koiraystävällisiä. Kun tällaiseen suoraviivaisesti onnistumiseen tähtäävään kouluttamiseen yhdistetään sopiva palkkaus esim. reppu/purkkipalkkauksen, saadaan aikaan keskittyvä ja tavoitteellinen suoritus. Mutta tämä on kenties vaativampi tapa kouluttaa koiraa, sillä siinä ohjaajan taito on keskeinen. Siksi pidän tätä koulutustapaa kouluttajajohtoisena. Se kuitenkin mielestäni sopii erittäin hyvin hovawarteille ja muillekin dominanteille mahtivahdeille. Tärkeää niiden kanssa on onnistuvan harjoituksen suunnittelu, sillä jos tilanteeseen tulee taistelun tai simputuksen makua, tilanne muuttuu vänkäämiseksi eikä toivottua tavoitteellista oppimista tapahdu.

Kaupunkilaistuminen ja muotiharrastukset suosivat aktiivisia ja herkästi reagoivia silmäkoiria

Koirarotujen suosion muutokset liittyvät myös maassamme viime vuosikymmeninä tapahtuneisiin suuriin ihmisten elämäntyylin muutoksiin etenkin kaupungistumiseen. Kaupunkiin ja sisällä oleiluun sopivat luonnollisesti hyvin pienet ja lyhytkarvaiset/ trimmattavat rodut. Sekä koiralähtöiseen usein ns. operanttiin kouluttamiseen että tämän hetken suosituimpaan koiraurheilulajiin agilityyn puolestaan sopivat hyvin aktiiviset ja herkästi reagoivat rodut, kuten paimenkoirat. Yksi koirarotujen suosion muutoksia selittävä tekijä on myös näiden suosittujen lajien katsekontaktivaatimus. Paimenkoiran tärkein työväline on silmät ja automaattinen katsekontaktiin suuntautuminen helpottaa sen kouluttamista lajeihin, joissa ohjauksessa käytetään eleitä ja asentomerkkejä. Nämä ns. silmäkoirat ovat niinikään silmillä saalistavien kissojen tapaan ns. saalisviettisiä, sillä kiinnittävät herkästi huomionsa kaikenlaiseen liikkuvaan. Välillä paimenkoirat vaikuttavat ihan yhtä hypnotisoituneilta näkemästään kuin kissa, joka tuijottaa tuntikausia tippuvaa vesihanaa. Myös koulutuksen nykyiset täydellisyyspyrkimykset suosivat paimensukuisia rotuja, jotka nauttivat pakonomaisesta suorittamisesta aina neuroottisuuteen asti.

Jo 1800-luvun lopulla on löydetty positiivinen yhteys kaupungistumisen ja neuroottisuuden välillä. Eli kaupungistuminen näkyy myös neuroottisuuden lisääntymisenä. Kaupunki elinympäristönä on kiireisempi ja siellä eläminen sisältää paljon pakonomaista kontrolloimista. Lääketieteessä on puhuttu neurooseista funktionaalisina hermotauteina. Tähän kun vielä yhdistetään pohdiskelu siitä kumpi onkaan ensin neurologinen sairaus vai neuroottinen käytös erilaisine pakonomaisine toimintoineen ja pelkotiloineen, niin päästään jälleen uudenlaiseen näkökulmaan vaikkapa rotutyypillisten sairauksien tarkastelussa. 

Mihin lajiin sopii nenänsä vietävänä oleva mahtivahti?

Mihin sitten tällainen hovawartin kaltainen pihavahti, mieluiten hajumaailmaan hurahtava ja kuono maassa kulkeva koira on omiaan? Luonnollisesti pihavahdiksi, mutta myös jälkikoiraksi. Molemmissa tehtävissä on eduksi, jos koira on hyvähermoinen, eikä reagoi liian nopeasti ja voimakkaasti, vaan säilyy toiminnassaan tasaisen ennustettavana. Jälkikoiria pidetään palveluskoirista rauhallisimpina ja pihavahteina kunnostautuvat hoffit ovatkin yleensä aktiivisuudeltaan keskitasoa. Lisäksi vahtikoiralle tyypillinen dominanssi, joka näkyy usein itsepäisyytenä, sopii hyvin myös itseohjautuvuutta vaativaan jälkiharrastamiseen. Olenkin suositellut jo vuosia pentujeni ostajille jäljestämistä hoffille hyvin sopivaksi lajiksi. Sillä silloin kun valitaan koiralle sopiva harrastus, onnistumista syntyy jo lähes itsestään ja edistyminen koevalmiiksi asti on sujuvaa. Samalla motivaatio harrastamiseen kasvaa ja se näkyy puolestaan tuloksissa. Lopuksi vielä lyhyesti katsaus neljän hoffisukupolven koulutushaasteisiin.

Neljän hoffisukupolven koulutuskokemuksia pähkinänkuoressa

Nella, eli BH Sateenkaaren Thunderbird (16.3.97-5.10.2009), oli meidän ensimmäinen hoffimme ja Tallivahdin kennelin kantanarttu. Sen kanssa kävimme pennusta asti paikallisen hoffiporukan treeneissä ja rotujärjestön pk-leirille osallistuimme useina kesinä ja ensimmäisen kerran Nellan ollessa reilun vuoden ikäinen. Nella oli avoin, sosiaalisesti hyvin rohkea ja ihmisiin luottavainen koira. Se oli myös hyvähermoinen, rauhallinen, herkkä ja hyvin kärsivällinen koira. Sehän ei mm. operantin ehdollistumisen koulutustilanteissa stressaantunut koskaan niin paljon, että olisi alkanut tarjota toimintaa. Nella oli aina varsin passiivinen, eikä sitä oikeastaan saanut kiihtymään kovasti muuhun kuin hevosten komentamiseen. Hevoskisoissa se saattoi käydä jopa kuumana. Pikkupentunakin se vain käveli rauhallisesti meidän mukanamme pitkin tiluksia. Se ei juurikaan juoksennellut ja touhunnut omiaan. Sillä ei ollut tavoitteellista toimintaotetta ja se ei etsinyt mitään älyä tai oivallusta vaativia haasteita. Niin sanotut sukupuolivietti ja myös riistavietti sillä olivat kohtuullisen vahvoja. Pehmeänä koirana siltä ei myöskään voinut vaatia mitään, sillä se otti heti vaatimuksista nokkiinsa ja passiivisuus lisääntyi. Se oli myös niin voimakkaasti ihmisiin suuntautunut, että pakeni suoritusta painetilanteissa menemällä seurustelemaan kentällä olevien muiden ihmisten kanssa. Nämä kaikki yhdessä tekivät siitä haasteellisen koulutettavan. Nellan kanssa koulutustaipaleemme edistyi ainoastaan BH-kokeen verran. BH-koe tosin meni kerrasta läpi, mutta Nella oli silloin jo 6,5 – vuotias. FH-jäljellä se oli pitkäjänteinen, tarkka ja rauhallinen, mutta siihen lajiin ehdimme koevalmiiksi vasta Nellan ollessa jo 10 v.

Abba, FIN & SE MVA JK2 FH1 BH Tallivahdin Abendrot (26.10.2001-27.7.2011) olikin sitten aivan toisenlainen kuin Nella-emänsä. Se oli jo pienestä asti asiallinen, hyvin tavoitteellinen ja varma suorittaja. Sen kanssa kaikki tuntui sujuvan kuin itsestään. Abba oli nopea oppimaan, jonkin verran kärsimätön ja insinöörimäisesti oivaltava. Abban asiallisuuden taustalla oli jonkin verran korostunut varautuneisuus sekä kohtuullinen vilkkaus ja se oli myös nartuksi kohtalaisen kova. Se suuntautui aina täysillä toimintaan ja vaikka se ei vieraille ihmisille edes häntäänsä heiluttanut, oli se nakin palasesta vieraidenkin ohjattavissa niin näyttelyssä kuin tottistemppujen tekemisessä. Abban kanssa onnistuimme melkein kaikissa suoritushaasteissa laakista. Ensimmäiseen BH-kokeeseen menin kuitenkin sekä Abban että Nellan kanssa ja jostain mielenoikusta päätin ottaa Nellan ensin suorittamaan. Treeneissä Abba oli aina aloittanut suoritukset. Niinpä se oli padonnut suoritushaluaan niin kauan, että kun meidän koitoksemme alkoi paikalla ololla, ryömi se minua lähemmäs kohtalokkaan pitkän matkan ja se BH-koeyritys meni pieleen. Abban kanssa koeuramme loppui kuitenkin valitettavan aikaisin. Sillä oli kilpirauhasenvajaatoiminta ja Kennelliiton doping-sääntö muuttui 0-toleranssiin, jolloin thyroxin-lääkityskin oli kiellettyä. Abballa ei ollut lainkaan sukupuoliviettiä, mikä varmasti osaksi selittyi kilpparilla. Juoksut jne. tulivat ihan normaalisti ja poikakoirat olivat siitä aina hyvin ihastuneita, mutta Abba ei ihastunut keneenkään. Olematon sukupuolivietti varmasti myös lisäsi sen mahdollisuuksia ylläpitää tavoitteellista toimintakykyä, sillä muut koirat tai niiden hajut eivät sitä kiinnostaneet lainkaan. Abba oli oivallinen harrastus- ja palveluskoira elämänsä loppuun asti.

Nykyinen kisakumppanini ja toisen polven Tallivahti Sissi, C.I.B FI & SE MVA JK3 FH2 Tallivahdin Cremefarben (s. 5.7.2006) on ollut jälleen omanlaisensa koulutettava. Se erottui jo pentulaatikossa edukseen hoksaavaisuutensa ja aloitteellisuutensa vuoksi ja vaikutti sikäli lupaavalta harrastuskoiralta ja jätimme sen seitsemän narttupennun joukosta itsellemme. Sissi on nartuksi melko kova, oikea poikatyttö ja siksi se kestää hyvin toistoja ja parantaa vain suoritusta, jos sitä joutuu komentamaan. Se on myös hyvin itsevarma ja melko dominoiva koira, joka kantaa itseään ylväästi aina. Se kohtaa vieraat koirat aina häntä pystyssä kontaktiin haastaen, minkä vuoksi monet urokset luulevat sitä ennen hajun saamista urokseksi. Sissin kanssa edistyimme nopeasti jäljen alokasluokkien tasolle (JK1 2v 2kk iässä ja JK2 2v 10kk), mikä oli minullekin jo Abban kanssa tuttu taso. Voittajaluokkiin edistyminen vaati sitten jo emännältäkin uudenlaista oivallusta ja panostamista ja siksi edistymisessä tuli vähän viivettä.

Sissin kanssa FH-jäljen treenaaminen aloitettiin jo pikkupentuna ja se on varmasti kasvattanut myös sen suorituksen kestokykyä. Se pystyy säilyttämään suoritustasonsa normaalisti hyvänä ilman palkkaa hyvin pitkiä aikoja. No, FH2-kokeessa suoritusaika voi olla tuplasti pitempi kuin pk-tottissuoritus. Sissi on kuitenkin siinä mielessä suomalainen höpöwartti, että sen suoritus ei aina pysy tavoitteen mukaisesti asiallisena, vaan se keksii välillä itselleen jotain muuta ajateltavaa ja touhua. Silti se onneksi jatkaa suoritusta, eikä tavoite kokonaan hämärry. Hyvä esimerkki tästä oli ensimmäinen PAJÄ3 tottiksemme, jossa se laukatessaan luoksetulossa katseli naapurikentän suorituksia ja taivaalla lentävää lintua. Kuitenkin se tuli luokseni koko ajan samaa vauhtia ja lopuksi hyppäsi rintaani päin tuupaten etujalat suorana niin että hieman horjahdin… Tuomari loppuarvostelussaan onneksi vain kommentoi myönteiseen sävyyn, että koirasta huomasi että se on vielä nuori, kun se ehti nähdä kaiken ja oli vähän villi. Sissi oli silloin vajaa 3-vuotias. Se on kokonaisuudessaan varsin suoritusvarma koira ja monet epäonnistumisemme ovat menneet meikäläisen piikkiin ohjaajavirheinä. Kaikkiaan 7 PAJÄ-kokeestamme 6 on tullut tottiksen osalta hyväksytty suoritus. Sissin suoritusintokin vain kasvaa iän myötä ja jopa tottiksen treenaaminen on meistä molemmista aina vain hauskempaa.

1,5 -vuotias Repe on kolmannen polven Tallivahti, Sissin poika Freiberufler (s,14.7.2010), ja se on vielä tulevaisuuden lupaus. Sen kanssa tuleva koekausi on ensimmäinen ja jo alkukesästä olisi tarkoitus ensimmäinen jäljen koulutustunnus JK1 saada. Repe on ollut helppo opettaa, se on samalla tavalla insinööri kuin Abba oli, suoraviivainen ja tavoitesuuntautunut. Repekään ei Abban tavoin turhia hidastele käskyn noudattamisessa, vaan tekee mutkattomasti pyydetyt temput. Repe oli jo pentuna varsin putkiaivoinen poika ja se tekee siitä hyvin ennustettavan ja helpon. Sen oppimiskyky vaikuttaa myös hyvältä ja se erottaa hyvin käskyt toisistaan, eikä esim. sekoita käskyjä ja ala arpoa mitä pitikään tehdä. Se rakastaa myös isoisoäitinsä tavoin suuresti ihmisiä, mutta tavoitteellista onnistumista onneksi vielä ihmisiäkin enemmän. Koska se on uros ja sikäli aina sukupuoliviettinsä vietävänä, olen ottanut sen kanssa hyvin ehdottoman linjan koulutuskentällä. Se ei saa koskaan siellä haistella maata ja siellä ollaan muutenkin vain tositarkoituksella ja käskyn alla. Myös leikkimisessä siellä minun tulee olla tarkkana, ettei se kuvittele itseään vapaaksi tekemään mitä lystää. Tottelevaisuussuorituksissa se tekee koko ajan hyvin yhteistyötä ja sen hallinta on varmaa. Olenkin voinut pitää sitä isossakin ryhmässä ja monenlaisessa häiriössä vapaana treeneissä jo pentuajasta lähtien.

Repellä on paljon dominanssia, joka näkyy esimerkiksi suurena kiinnostuksena ja mahtailuna muille koirille, omimishaluna ja vahtimisena. Omimishalu haittasi alussa myös noutoliikkeiden kouluttamista, sillä se vei aina heittämäni esineen talomme toiselle puolelle ja juoksi vasta sitten luokseni. Dominanssi näkyy siinä myös selkeänä valtakäsityksenä ja omanarvontunteena. Sikäli sen ohjaaminen vaatii oikeudenmukaista johtajuutta. Repen hyvät hermot ja asiallinen suoraviivaisuus näkyivät hauskasti ensimmäisessä jäävien liikkeiden ja paikalla olon treeneissämme tottiskentällä. Olen opettanut jäävät liikkeet ja paikalla olon kotona eriytetysti. Nyt treeneissämme yhden koiran suorittaessa jääviä muut olivat paikallaolossa. Repe harjoitteli paikallaoloa kentällä vasta toista kertaa sillä kerralla. Se oli ensin paikallaoloharjoituksessa ja sen jälkeen tuli liikkeestä maahan ja luoksetulo – suoritus. Maahanmeno sujui vauhdistakin hyvin, mutta siihen Repe sitten jäi. En saanut sitä millään houkuteltua luokseni 30 metrin päästä. Menin jopa kentän reunassa olevan pusikon taakse piiloon samalla koiraa innokkaasti kutsuen, mutta ei – Repen hermo piti ja se pysyi vain paikalla. Vasta kun pyysin kouluttajanamme ollutta nuorta miestä menemään Repen viereen ja usuttamaan sitä perääni, se lähti normaaliin tapaansa kuin raketti tulemaan luokseni. Ja tämä turhan hyvä paikallaolo jatkui koko treeniemme ajan. Paikallaolo häiriön alla on sen suuri vahvuus edelleenkin. Nyt se ei enää kuitenkaan haittaa jäävien liikkeiden suoritustamme ja sikäli voin huojentuneena odottaa tulevia koitoksia.

Loppupäätelmiä ja jalostustavoitteiden onnistumisen tarkastelua

Repe on vielä helpompi koulutettava kuin emänsä Sissi ja suurin ero Repen hyväksi koulutettavuudessa on tehtäväsuuntautumisen säilymisessä, tavoitteeseen pyrkimisen voimassa ja suoritusten suoraviivaisuudessa. Niiden taustalla vaikuttavat ainakin älykkyys/ oppimiskyky, joka näkyy tavoitteen helppona sisäistämisenä ja haasteista innostumisena. Kyky ylläpitää tunnetasapaino painetilanteessakin on Repellä sen verran parempi, että sen ajatus ei harhaudu hetkeksikään, kun Sissillä ajatus välillä tuntuu hieman pätkivän. Myös asiavaltaisuus ja kurinalaisuus/ sääntöihin sitoutumisen kyky ovat Repellä äitiään vahvempia. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, joihin tämän kokemukseni perusteella suoritusnäyttöihin perustuviin jalostuskriteereihin keskittymisellä voi vaikuttaa. Nellan sukutaulussa olevien koirien käyttötuloksista ei kirjattuja tietoja löydy neljästä sukupolvesta kuin noin 15-20 % koirista, Abballa ja Sissillä sukupuussa vastaava käyttötuloksia omaavien koirien osuus on tuplasti suurempi n. 40 % ja Repellä sitten jo yli 70%. Näiden omien koirieni lisäksi olen havainnut samoja koulutusta vaikeuttavia tai helpottavia ominaisuuksia myös muidenkin koirissa ja muissakin roduissa kuin hoffeissa. Mitä enemmän näitä asioita oivallan ja tiedostan, sitä tyytyväisempi olen jalostusmateriaalini kehittymiseen nykyisen jalostusstrategiani avulla.

Ja nyt vielä loppusanat. Täällä on yksi talven pahimmista lumimyrskyistä juuri nyt ja tämän päivän kuntoilu suoritetaan lumitöissä useampaan otteeseen! Huomenna hiih… eikun pikemminkin tallaan taas uuden ladun pellolle ja joenvarteen. Kuntoa siitä saa hyvin, mutta vauhdin hurmaa ei. Nyt on talvi parhaimmillaan ja siitähän hoffit nauttivat. Hyvin luistavaa laskiassunnuntaita ja hoffin hauskaa hiihtoloma-aikaa!