Olen blogissani jo kaikenlaista koirista ja koiramaailmasta tarinoinut, mutta kaiken tämän harrastamisen taustallahan olemme tietenkin me ihmiset. Olenkin huomannut, että me palveluskoiraharrastajat olemme tyypillisesti keski-ikäisiä ja yhä useammin naisia. Kevään ensimmäisessä tottelevaisuuden yhteistreenissä vanhassa ja arvostetussa pk-yhdistyksessä Turun Käyttökoirakerhossa, meitä oli paikalla noin 15 henkilöä. 3 kouluttajaa ja 12 osallistujaa eri rotuisten palveluskoirien kanssa. Joukkomme keski-ikä oli varmasti yli 40 v vaikka mukana oli myös 2 nuorta naista pentukoiriensa kanssa. Miehiä oli paikalla kaksi. Juttelimme treeniparini kanssa hommien ohessa niitä näitä ja hän kertoi viimeisen neljän vuoden aikana hurahtaneensa kunnolla koiraharrastamiseen, kun lapsetkin olivat jo aikuistuneet ja omaa aikaa oli harrastamiseen vapautunut mukavasti. Hän harrastaa aussinsa kanssa tavoitteellisesti monia koiraharrastuksia, mutta päätavoitteet olivat pk-jäljellä. Siinä koirakko oli jo kokeillut tuloksellisesti ylimmässä PAJÄ3 eli voittajaluokassa. Tällainen oman ajan lisääntyminen ja itselle mielekkääseen tekemiseen panostaminen on varmasti monen tätiharrastajan taustalla.

Tuon maaliskuun ensimmäisen treenimme jälkeen olen itsestäni entistä enemmän tutkiskellut: mikä tuottaa minulle treeni-intoa? Näiden tekijöiden tiedostamisen ja lopulta myös muissa tunnistamisen uskon hyödyntävän minua, kun suunnittelen vaikkapa tuleville pennuille sopivia koteja. Monesti ihmiset suunnittelevat innokkaasti harrastuksia uuden pentunsa kanssa, mutta sitten haaveet eivät kannakaan tuloksiksi tai edes niiden yritykseksi. Toivon, että ainakin itse pystyisin realisoimaan omia odotuksiani ja suuntaamaan toimintaani niin, että pitkäjänteinen jalostustyö ja näytöt sen onnistumisesta mahdollistuisivat myös käyttöominaisuuksien osalta.

Meilläpäin pellot ja koulutuskentät sulivat maaliskuun lopulla ja luonnonvaloakin piisaa jo pitkään. Ikään kuin olisin samalla herännyt talvihorroksesta, sillä viimeiset kolme viikkoa olen ollut erittäin innokas treenaaja. En muista ihan tällaista heräämistä aiemmilta vuosilta, sillä olenhan treenaillut tavoitteellisesti aiemminkin. Vastaavaa varhaiskevään treeni-intoa taisi meikäläisellä olla kuitenkin jo 80-luvulla, kun aloitimme ystäväni kanssa purjelautailutreenit Lohjanjärvellä ensimmäisessä sulassa paikassa Roution sillan kupeessa. Seuraavassa tämän hetkisiä treeni-intoni itseanalyysin tuloksia.

1. Tavoitteellinen yhteistyö eläimen kanssa on kiehtonut aina

Tämähän on se juttu, miksi olen hurahtanut sekä hevos- että koiraurheiluun. Muutkin eläimet toki kiehtovat, mutta etenkin eläimet, joiden kanssa voi oikeasti tehdä yhteistyötä ja opetella asioita tavoitteellisesti. Siksi minusta ei ole tullut koskaan kissaihmistä. Ja siksi hevosten ja koirienkin suhteen olen kehittynyt koko ajan valikoivammaksi: niiden tulee olla helposti koulutettavissa ja yhteistyöhakuisia. Siksi kilparatsujalostuksen tuottamat puoliverihevoset ja palveluskoirat ovat minulle sopivia eläimiä.

2. Harrastusten juuret löytyvät jo lapsuudesta

Koira- ja hevosharrastamisen aloitin jo pienenä tyttönä. Noin 11-vuotiaana koulutin, pyöräilin ja hiihdin innokkaasti kultsu-uroksemme Timin kanssa. Meillä oli kaverini kanssa yhteisiä tottelevaisuustreenejäkin, vaikka kumpikaan ei ollut koskaan ollut minkäänlaisessa järjestetyssä tottelevaisuusopissa. Hän sai halutessaan koulutuslainaan iloisen labbisuroksen ja niinhän me tytöt sitten harrastimme itseohjautuvaa koirien koulutusta. Järjestyneen ja ohjatun koulutuksen saamista rajoitti se, että asuimme 70-luvun Kolarissa ja lähimmät oikeat koirien koulutuskentät ja treenit olivat Rovaniemellä, eli liki 200 km päässä. Samoihin aikoihin kävimme myös kaveriporukalla kylän ravihevosia hoitamassa ja saimme niitäkin itseohjautuvasti kouluttaa ratsuiksemme. Ensimmäisellä oikealla ratsastusleirillä olin niin ikään 11-vuotiaana Kemissä. Samassa paikassa leireilin muistaakseni neljänä kesänä peräkkäin ja se oli ikimuistoista aikaa!

Kesäisin ajelimme ravureita Kurtakon raviradalla ja silloin haaveilin vuosia myös ohjastajakortin ajamisesta. Saatoimme välillä ajaa jälleen itseohjautuvasti keskenämme kilpaa volttilähtöjä. Lempihevoseni oli musta orlovori Parol, jonka ostamisesta myös haaveilimme pitkään kavereiden kesken. Parol oli oikea uljas musta, jonka opetimme ratsuksikin. Se oli kiltti meille lapsille, mutta uhkaili miehille niin, että meihin luotiin pelonsekaisia katseita, kun lähdimme tyttöjen kesken sitä ajamaan. Hevostelua harrastin esipuberteettinä varmasti viitenä iltana viikossa ja kaikille kisamatkoillekin matkasimme porukalla Ylläksen ravin hevosbussilla. Kasvoin samalla pitkäjänteisiin tavoitteisiin ja huomioimaan eläinharrastamisessa myös luonnonvoimat ja muut ennakoimattomat tekijät.

Kotona ollessa treenasin Timin kanssa. Yhteistyömme ja molemminpuolinen luottamus kehittyi niin hyväksi, että Timi suoriutui kaikista armeijan koirien esteistä, kun kerran pääsin sen kanssa niitä kokeilemaan. Käytimme sitä silloin lonkkakuvissa Kemissä ja eläinlääkäri sijaitsi armeijan koirakenttien vieressä. Pitkänmatkalaisina olimme tietenkin paikalla hyvissä ajoin ja menin oitis kentälle Timin kanssa esteitä testaamaan. Isäni muistelee vieläkin kuinka Timi kiipesi silloin palveluskoirakoe-esteisiin kuuluvan 2 metriä korkean seinänkin yli, kun sitä vaan siihen pyysin. Se oli ensimmäinen tuntumani oikeaan palveluskoiraharrastamiseen. Koiranäyttelyissäkin esitin Timiä 70-luvulla kaksi kertaa.

Eläinharrastukseni oli tietenkin myös teoreettista ja luin kaikenlaista eläinkirjallisuutta innokkaasti jo lapsesta lähtien. Nuorempana sitä ehti harrastaa kaikenlaista yhtä aikaa ja soittelin pianoakin murrosikään asti ja aikuisikään asti olin melko aktiivinen partiolainen. Hevoset ja koirat veivät kuitenkin lopulta selvän voiton kaikista muista harrastuksista.

3. Rakkaimmat harrastukset säilyvät ja kehittyvät

Pysyviksi harrastuksiksi minulle ovat jääneet siis hevos- ja koiraharrastukset sekä lukeminen. Hevosharrastaminen on ollut yhtäjaksoista koko elämäni, sillä olin 17-vuotias kun vihdoin saimme siskoni kanssa pitkään toivotun oman hevosen.  Murrosiässä koiraharrastaminen jäi ja tilalle tuli vuosiksi jo mainitsemani surffaus. Siinäkin kiersimme Lohjan Purjehtijoiden kisaporukalla ympäri Suomea regattoja ja SM-cupin kisoja. Se oli hieno nuoruuden laji, johon liittyi paljon nuoruuteen tyypillistä oheistoimintaakin. Siinä kasvoi seikkailumieli ja opin miettimään myös onnistumista monelta kantilta. Joskus onnistuminen oli sitä, että selvisi koko kolmioradan ympäri kovassa tuulessa ja sijoitus oli toissijainen. Surffauksessa opin taktiikan, tekniikan ja fyysisten ominaisuuksien harjoittamisen merkityksestä eniten.

Koiraharrastaminen jäi vähäiseksi yli 10 vuoden ajan, mutta olin jo päättänyt, että kun valmistun yliopistosta ja elämä asettuu aloilleen, hankin koiran. Onneksi mieheni rakastaa myös koiria ja näin tutkimme sitten koirarotuja yhdessä vuosina 94-95. Samoihin aikoihin rakensimme Maskuun talon ja yhdessä siskoni ja tämän miehen kanssa myös hevostallin. Meistä tuli pientilallisia ja tallivahdille tuli tilaus.

Ihastuimme Johnnyn kanssa hoffeihin jo kirjallisuuden perusteella ja kävimme tutustumassa niihin useissa koiranäyttelyissä. Muutaman vuoden odottelimme sopivaa pentua ja vuonna 1997 meistä tuli onnellisia kantanarttumme Nellan omistajia.

Aluksi harrastelin Nellan kanssa vähän sitä sun tätä paikallisessa hoffiporukassa, mutta kilpailumielessä ainoastaan koiranäyttelyitä. Niissäkään ei menestystä tullut alkuvuosina juuri lainkaan ja osallistuminen oli ainoa ilomme.

Olin harrastanut lapsena jo lintujen, undulaattien, kasvattamista ja olimme myös varsottaneet siskoni kanssa tammaamme pari kertaa. Alusta asti suunnittelin siksi myös Nellan astuttamista. Kun se sitten osoittautui jalostuskelpoiseksi, hain kennelnimen v. 2001 ja Tallivahdin historia alkoi 11 A-pennullamme. Jätimme itsellemme Abban ja sen myötä sitten taas harrastusintoni kasvoi. Abba menestyi näyttelyissäkin kohtalaisesti jo junnusta lähtien ja sen koulutettavuus oli niin hyvä, että innostuin taas kouluttamisestakin tavoitteellisesti. Suoritin molempien kanssa BH-kokeet ja erikoisjälkeen hurahdin jo vuonna 2002. Sitten se oli menoa. Ikään kuin olisin löytänyt takaisin juurilleni.

4. Lajivalinta perustuu myös ohjaajan luonteeseen: miksi minusta tuli ”jälkeen jäänyt”?

Tähänkin olen selittäviä tekijöitä löytänyt vuosien varrella jo useita. Pääsyyt ovat minussa: olen varsin suurpiirteinen, nautin itsenäisyydestä ja vapaudesta. Jälkimmäinen toteutuu myös yrittäjän työn arjessanikin hyvin. Olen harrastellut ryhmämuotoisiakin lajeja ja kokenut melko nopeasti kuormittavaksi mm. säännölliset aikataulut ja oman suoritusvuoron odottelun, vaikka seura olisikin erittäin mukavaa ja muiden suoritusten katsominen monin tavoin hyödyllistä. Koen vaan ryhmämuotoisen toiminnan erilaiset rakenteet liian sitovina itselleni ja vaikeina yhdistää mm. työhöni liittyvään matkusteluun. Sitä paitsi olen aina halunnut harrastaa kaikkien koirieni kanssa ja niitähän oli useamman vuoden jopa kolme. Moniin ryhmäharrastuksiin voi osallistua vain yhden koiran kanssa kerrallaan. Muun muassa näistä syistä itsenäinen jälki lajina sopii meikäläiselle selvästi parhaiten.

Erikoisjälki vie kuitenkin voiton palveluskoirajäljestä (ns. metsäjäljestä) monesta syystä. Erikoisjälki (ns. peltojälki) on ihanan harmoninen ja stressitön slow-laji. Kuvittelepa vaikka itsesi käyskentelemässä kauniissa peltomaisemassa ihanana kesäisenä aamuna. Pieni tuuli saa heinät aaltoilemaan ja pääskyset kirkuvat taivaalla. Ei ole hyttysiä, ei hirvikärpäsiä, eikä muurahaisia ja käärmeitäkin vain joskus ojan pientareilla. Suunnittelet ja tallaat ensin jäljet ja jos mukana on treenikavereita tämä vaihe voidaan tehdä yhtä aikaa. Sen jälkeen suunnitellaan jäljen ajovuorot koirien treenitavoitteiden mukaisesti. Sitten ajetaan jäljet yhdessä ja nautiskellaan suorituksista. Analysoidaan koirien työskentelyä ja parannetaan maailmaakin vähän siinä kävelyn ohessa.

Metsäjälkeä harrastan myös tavoitteellisesti, mutta meilläpäin on peltoja selvästi enemmän kuin metsiä, jolloin sopivat treenipaikat pitkillekin peltojäljille löytyvät parin kilometrin säteeltä. Hirvikärpäsiä ja hyttysiä täällä on onneksi tosi vähän, mutta silti sen verran, että vähissä vaatteissa keskikesällä kuljen paljon mieluummin tuulisella pellolla. Lapsena jo kuljeskelin koirien kanssa pelloilla, sillä Kolarin kylä sijaitsi peltojen keskellä. Pellot ovat sielunmaisemani. Toki silloin kun vettä tai räntää sataa vaakasuoraan treenaan mieluiten  jäljestämistä metsässä.

Kolmas syy siihen miksi peltojälki voittaa mielessäni metsäjäljen liittyy siihen, että metsäjälki vaatii myös tottelevaisuuden ja esineruudun opettelua. Peltojäljellä saa keskittyä pelkästään pääasiaan, eli jäljestämiseen. Koska olen niin suurpiirteinen, en saa itseäni enkä koirianikaan pakotettua lähellekään täydellisyyttä. Erilaisia pieniä virheitä ja pistemenetyksiä tulee siksi tottelevaisuudessa hyvin helposti. Osaan kuitenkin nykyään jo nauttia myös tottelevaisuuden treenaamisesta ja pakottaa itseäni siinä sen verran, että onnistuessamme voimme Sissin kanssa yltää voittajaluokan tottiksessa jo lähelle 90/100 pisteen suoritusta. Toistaiseksi parhaan tuloksemme 82 olemme saaneet kahdesti. Niille harrastajille, joille nykyiset tottelevaisuustavoitteet vaikuttavat palveluskoirakokeissa olevan liian vaativia, suosittelen erittäin lämpimästi erikoisjälkeä.

Vaikka ohjaajan merkitys suorituksessa on erikoisjäljellä hyvin pieni, korostuu siinä puolestaan koiran luontainen lahjakkuus lajiin niin merkittävästi, että sitä ei välttämättä taitavallakaan kouluttamisella kompensoida. Silloin luonnollisesti lajiin sopivan rotuvalinnan merkitys korostuu. Hovawartit ovat usein taitavia jälkikoiria. Viime vuonna hovawart oli Suomen FH-SM-kokeessa ensimmäistä kertaa mukana ja sijoittui komeasti neljänneksi. Saksassa hoffit ovat olleet tuttuja niissä mittelöissä jo pitkään. Tänä vuonna Saksan FH-mestaruuskokeissa oli kaksi hoffia, joista toinen oli niinikään neljäs ja toinen sai myös IPO-FH-tuloksen ja sijoittui 12:s. Myös FH-MM-kokeissa on usein hoffeja, vaikka tämän tasoista menestystä siellä ei vielä tietääkseni olekaan tullut.

Metsäjälkihän on kansallinen ja maamme suosituin palveluskoiralaji. Siinä SM-mittelöihin osallistuu vuosittain yli 50 koirakkoa ja useina vuosina hovawart on kärkkynyt kärkisijoillakin. Viime vuonna hienosti viidentenä. Näin onnellisesti meille sopiva koirarotu sopii hienosti myös minulle sopivaan harrastukseen. Joskus tulevaisuudessa pääsen toivottavasti hoffini kanssa myös näihin jälkien SM-mittelöihin osaamistamme mittaamaan.  Se on yksi unelmistani! 

5. Kaikenlaiset kisat ja kokeet ovat vaan aina olleet mukavia!

Olen tosiaan jo lapsesta saakka tykännyt kaikenlaisesta kisaamisesta. Alaluokilla laskimme kaverini kanssa matikan tehtäviä kilpaa iltakaudet. Kilpailimme kumpi ehti tehdä matikan kirjan kaikki tehtävät ensin valmiiksi. Meillä oli siihen lupa myös opettajaltamme. Ja kun saimme yhden kirjan valmiiksi, hän antoi meille seuraavan. Näin teimme itseksemme jo ekaluokalla toka luokan matikan kirjat ja olimme luokkaamme edellä siihen asti kunnes opettaja vaihtui. Edelleenkin pidän itseohjautuvista ja omia taitoja koettelevista haasteista.

Myös kokeista olen aina pitänyt niin koulussa kuin harrastuksissa. Koulussa sai koetella arvosanoja vastaan ja partiolaisena kasvoin merkkisuoritustavoitteisiin. Ratsastuksessa olen kisannut alue- ja seuratasolla sekä este- että kouluratsastusta noin 30-vuotiaaksi asti. Esteratsastuksen suoritusvarmuuden treenaamisesta on varmasti ollut minulle hyötyä palveluskoirakokeen hyppyjen harjoitteluun. Koirani ovat nimittäin erittäin hyviä ja varmoja hyppääjiä. Kouluratsastushan muistuttaa itsessään jo paljon palveluskoirakokeen tottelevaisuusosuutta. Molemmissa on tietyt koe-ohjelmat, joiden mukaan suoritetaan liikkeitä. Tuomari arvostelee liikkeet 0-10 pistejakaumalla. Kouluratsastuksessa olin erittäin tyytyväinen, jos sain liikkeestä 7/10. Palveluskoirakoepisteenä se herättää nykyään jo tyytymättömyyttä etenkin ylimmässä voittaja-luokassa. Alemmilla luokillahan pisteillä ei ole niinkään merkitystä, kunhan saa hyväksytyn tuloksen. Voittaja-luokassa kisataan pistetavoittein ja haetaan joko käyttövalion arvoa (min. 90% maksimipisteistä kolmessa kokeessa kahdella kaudella) tai tavoitellaan hyviä näyttöjä SM-koepaikkaan.

Ratsastuksessa tavoitteellinen treenaamiseni hiipui, kun se vaatii aina paljon aikaa, vaivaa ja rahaa. Lisäksi en kokenut edistyväni siinä vuosiin mihinkään. Saavutin sellaisen ihan hyvän ratsastajan tason, jolla selviää hevosen kuin hevosen kanssa erilaisista tavallisista haasteista. Mutta siitä paremmaksi kehittyminen olisi vaatinut selvästi kurinalaisempaa toimintaa ja melko suuria taloudellisia investointeja. Päivittäinen itsekseen ratsastelu ei kehitä kuin aikansa.

Koiraharrastamisessa olen viime vuosina oivaltanut, että oikeasti voisin hyvinkin päästä koirani kanssa vaikka SM-tason kokeisiin. Viime vuonna voitimme Sissin kanssa metsäjäljen rotumestaruuden 22 jälkihoffin joukosta ja se oli jo hieno saavutus. Nyt olen yrittänyt talvella kehittää heikkouksiamme ja vahvistaa vahvuuksiamme, jotta saisin vakiinnutettua suorituksemme erittäin hyvälle tasolle. Muutamaan kokeeseen olemme jo ilmoittautuneet tässä alkukesästä, joten parin kuukauden päästä selviää, mikä on tulostasomme nyt.

6. Onnistuminen vahvistaa yrittämistä

Onnistuminen vahvistaa yrittämistä ja ehkäpä viime vuotinen hieno menestys koiraharrastuksen eri rintamilla on nyt tämän keväisen treeni-intoni suurin tekijä. Haaveilen ja mielikuvaharjoittelen onnistumista usein ja jo se tuottaa mielihyvää ja kannustaa taas treenaamaan. Parasta kuitenkin on nähdä kuinka koirani nauttivat kaikesta yhdessä treenaamisesta. Hyvä nyrkkisääntö onkin, että onnistumiseen kannattaa fokusoida. Koiran (ja itsensäkin) kouluttamisessa se tarkoittaa, että harjoitukset tulisi suunnitella niin, että onnistumisprosentti säilyy n. 80%. Tavoitteenahan on oppia onnistumaan, eikä vahvistaa epäonnistumisia :-D

Oikein hyvää kevään jatkoa ja treeni-intoa, mitä ikinä sitten treenaatkin parhaiden ystäviesi kanssa! 

Oikein hyvää kevään jatkoa ja treeni-intoa, mitä ikinä sitten treenaattekin parhaiden ystävienne kanssa!