09.02.2013 Kokemuksia koiraharrastamisen infrastruktuureista

Vietin juuri kuukauden sisällä 7 päivää koiranäyttelyissä ja viisi niistä toimitsijana. Pääsin taas näkemään koiraharrastusta hieman eri näkökulmista ja ajatukseni harrastamisen ja luonnollisesti myös koirajalostamisen infrastruktuurin merkityksestä jäsentyivät taas pykälän verran. Motivoiva harrastaminen ja onnistuva jalostustyö vaativat todellakin toimivan infrastruktuurin. Osaavan talkoovoiman, taitavien tuomareiden ja sopivan toimintaympäristön kolmiyhteys on välttämättömyys. Tämän oivalsin jo kauan sitten ja siihen haluan edelleen panostaa. Epävirallisesta toiminnasta kohti varsinaisia ja virallisia tavoitteita Tänä vuonna tulee kahdeksan vuotta siitä kun muutaman muun hoffiharrastajan kanssa perustimme Varsinaiset Hoffit ry:n. Nämä vuodet ovat olleet erittäin antoisia ja olemme nousseet merkittäväksi palveluskoirayhdistykseksi alueellamme. Alkumme oli kuitenkin hankala, sillä rodun harrastajien keskuudessa olimme ensimmäinen virallinen yhdistys sitten rotujärjestömme. Olisin silloin kahdeksan vuotta sitten halunnut ensisijaisesti saada rotujärjestömme virallistamaan alueellisen epävirallisen harrastustoimintansa, koska niihin aikoihin monet muut palveluskoirarotujärjestöt (mm. rottweilerit, saksanpaimenkoirat) olivat juuri näin tehneet. Palveluskoiratoiminta on kehittynyt tukemaan palveluskoirajalostusta ja itse olen nähnyt tämän yhteyden merkityksen varsin selvästi, yhtä selvästi kuin näyttelyiden ja ulkomuodon jalostamisen yhteyden. Hoffipiireissä epävirallisen toiminnan virallistamisajatus herätti yllätyksekseni paljon irrationaalista pelkoa ja vastustusta. Eikä se herännyt pelkästään täällä alueellisesti, vaan aikomustamme perustaa virallinen yhdistys yritettiin torpedoida aina rotujärjestöstäkin käsin. Suurin pelko liittyi kuulemma siihen, että perustaisimme jonkinlaisen kilpailevan jalostusyhteisön. Kävimme useita puhelinkeskusteluja rotujärjestömme aktiivien kanssa ja hankkeeseemme kohdistuva pelko ja viha olivat uskomattoman voimakkaita. Joillakin heistä nämä tunnetilat ovat edelleen vallalla, eikä yhteistyö suju normaalisti vieläkään. Torppausperustelut olivat osaksi myös suoraan toiminnan rakenteisiin liittyviä, esim. eihän teillä ole edes omaa pk-tuomaria, kuinka voitte edes ajatella perustavanne palveluskoirayhdistyksen. Turun seudun epävirallisessa hoffiporukassa Tuhossa haluttiin kieltää meidän osallistuminen toimintaan kokonaan ja joku vaati kuulemma Tuhon aiemmin myöntämien kannustuspalkintojen poistamista meiltä. Meikäläinen oli yksi aktiivisimmista Var-Hoffien perustajista ja sen jälkeen olenkin ollut jonkinlainen punainen vaate näille samoille yhdistystämme vastustaneille. Minua se ei enää haittaa ja olen jo luopunut rakentavan yhteistyön odotuksista heidän kanssaan. Mutta varmasti tätä historiaa tuntemattomat ihmiset voivat heidän vihanpitoaan suuresti ihmetellä. Rotujärjestömme uskoo edelleen epäviralliseen toimintaan ja sen kotisivujen listoilla on nykyään peräti jo 12 tällaista epävirallista alueellista ryhmää. Rotujärjestön siipien alle pääsemisen perusteet ovat kuitenkin valitettavan hämärät ja alueharrastusryhmän perustaminen sallitaan vain joillekin ryhmittymille, mikä herättää luonnollisesti ihmetystä. Nämä siipien alle päässeet harrastusporukathan voivat saada mm. rotujärjestöltä taloudellista tukea toimintaansa, mikä jo siksikin vaatisi selkeämpien rakenteiden luomista. Tavallaanhan tämä epämääräisyyden kokonaisuus on sisäisesti loogista, sillä epävirallisen toiminnan prosessitkin, kuten päätöksenteko, ovat usein määrittelemättömiä ja perustuvat vahvasti vain henkilökemioihin. Itse näen sen ongelmat kuitenkin hyötyjä suurempina, eikä epävirallinen toiminta ole juurikaan tuottanut mitään virallista hyötyä rodullemme esim. kokeiden tai näyttelyjen järjestämisen muodossa. Varsinaiset Hoffit on hyvä esimerkki harrastamista tukevien rakenteiden luomisesta Varsinaiset Hoffit on rotujärjestön jälkeen tietääkseni ensimmäinen rotumme harrastajien perustama virallinen yhdistys ja sen lisäksi toistaiseksi ainoa rotumme harrastajien muodostama yhdistys, joka järjestää virallista koiraharrastustoimintaa. Me haluamme tavoitteellisesti ja läpinäkyvästi vahvistaa rotumme palveluskoiraharrastamista ja hoffien asemaa pk-rotuna. Tässä olemme nähdäkseni onnistuneetkin hyvin ja alueellinen ja jopa kansallinen tunnettavuutemme on hyvä. Meitä on edelleen vain kourallinen innokkaita tätiharrastajia, mutta eihän se määrä vaan se laatu ;-) Sillä kuuden koiran FH-kokeen voi järjestää jopa kahden osaavan tädin voimin. Siinä FH erottuu todella edukseen muista pk-lajeista, joissa väkeä tarvitaan aina koejärjestelyihin moninkertaisesti FH:hon verrattuna. Olemme myös onnistuneet luomaan alueellemme pienen aktiivisen FH-harrastajien verkoston, jonka kanssa voimme järjestää kokeita ja myös osallistua niihin vuorotellen. FH:n juurruttamiseksi alueellemme olemme järjestäneet erilaisia valmennuksia mm. yhteistyöseuroillemme ilmaisia koejäljentekokursseja ja maksullisia treenivalmennuksia. Olemme myös osallistuneet isojen kokeiden järjestämiseen mm. Paimion PKSM 2010-kokeessa vastasimme IPO A-osasta. Vuonna 2012 perustimme Peltojäljen kisakeskuksen helpottamaan sekä FH:n että IPO:n kokeiden järjestämistä. Usean pk-yhdistyksen allianssimme tekee siinä yhteistyötä paikallisen maatilan kanssa. Heinänviljelyn lisäksi tilan toisena elinkeinona on Eräkoira metsästys- ja ulkoiluvarustekauppa, jonka kaupan käyntiä pyrimme samalla lisäämään. Oma panokseni näissä hankkeissa on ollut melko suuri ja tulen myös toimimaan aktiivisena vielä ainakin lähivuodet. Haluan todella myötävaikuttaa siihen, että palveluskoiraroduista innostuneet ihmiset oppisivat näkemään rodun käyttöominaisuudet merkityksellisinä ja niitä mittaavat tulokset tavoittelun arvoisina ja ehkä vieläkin enemmän - oppisivat nauttimaan palveluskoiraharrastamisen tarjoamista haasteista. Se vahvistaa samalla myös mahdollisuuksia palveluskoirien käyttöominaisuuksien jalostamiseen, sillä ilman käyttönäyttöjä ei saada käyttökoiria. Dog´s tail never lies Näinhän se on: koiran häntä ei koskaan valehtele. Hännänkanto on yksi asia jota olen mietiskellyt enemmän oikeastaan jo siitä asti, kun Repen kanssa aloimme käydä näyttelyissä. Sehän on mielestään mahtivahti, joka hurmaa kaikki. Ja se todella näkyy etenkin sen hännästä, joka on uljas viiri, jolla kelpaa liputtaa. Sehän on jo muutaman kerran koitunut sen kohtaloksi, kun jotkut tuomarit, jotka eivät selvästikään osaa arvioida takaosan rakennetta, lantion asentoa sekä hännän liittymää, vaan yksinkertaistavat tämän rakenteellisen kokonaisuuden katsomalla vain hännänkantoa. Ne sellaiset ovat Repeä uljaasta hännänkannosta sitten moittineet. Viime viikonloppuna olimme koko perhe Keuruulla, jossa meikäläinen oli kehätoimitsijan talkoissa molemmat päivät ja muu laumamme lomaili. Ensimmäisenä päivänä olin kansallisaarteittemme parissa ulkokehässä ja sain ihailla suomenpystykorvia, karjalankarhukoiria ja pohjanpystykorvia. Tuomari oli oikein innostunut ja vakuuttava herra. Kun olin aamulla kertonut hänelle aikeestani hakeutua ulkomuototuomarikoulutukseen ja keskittyä sillä uralla sitten etenkin käyttökoiriin alkaen palveluskoirista ja metsästyskoirista, otti hän innokkaasti minua arvostelujuoneensa mukaan. Päivä oli oikein antoisa ja koin taas oppineeni paljon ja koin jopa pienen kulttuurishokin, mikä on keski-ikäiselle paljon matkustaneelle ja nähneelle tädille aina sykähdyttävä yllätys. Palveluskoirathan ovat myös näyttelyissä hallinnassa ja varsinaiset näyttelyrodut ne vasta esiintyvätkin hillitysti ja arvokkaasti, mutta nämä kotimaiset metsien tähdet ovat aivan eri planeetalta. Ihan kuin näyttelykulttuuri ei olisi lainkaan juurtunut sinne. Vaikka kaikki maamme metsästysrodut ovat jo alun alkaen dual-purpose-jalostettuja, elikä jo rotujen kantakirjojen perustamisesta alkaen niiden jalostuskelpoisuutta on arvioitu sekä näyttely- että käyttökoetuloksien valossa. Tässä porukassa kuitenkin painotus käyttöpuoleen oli selvästi niin korostunutta, että näyttelykehä vaikutti vallan tuntemattomalta paikalta suurelle osalle. Esitysasut tosin mätsäsivät loistavasti koirien käyttötarkoituksiin ja kaikilla näytteilleasettajilla oli reipashenkisesti metsästysasu tai talvinen ulkoiluasu. Koiria ei juurikaan esitetty, vaan niitä pelkästään tuotiin arvosteltavaksi kuin jalostustarkastukseen ikään. Koiria ei välttämättä oltu lainkaan opetettu esim. hampaiden katsomiseen tai kehässä juoksemiseen paikallaan seisomisesta nyt puhumattakaan. Tuomari pyörikin sujuvasti koirakon ympärillä ja testaili pitkään koiraa ennen kuin työnsi sormensa sen suuhun. Monesti hampaiden katsomisesta tulikin ryhmäpainia koira vastaan omistaja ja tuomari ja rähinöiltäkään ei säästytty. Näillä roduilla tyypillinen liikunta oli vetämistä sinne sun tänne niin että sekä koira että esittäjä olivat aivan vinossa ja hädin tuskin pysyivät pystyssä. Harvat naisesittäjät olivat kyllä selvästi harjoitelleet esittämistä ja yhteistyön tekemistä koiransa kanssa ja saivat ne liikkumaan suht normaalisti pitkää ravia. Pohjanpystykorvissa naisomistajia oli enemmistö ja ne esitettiinkin suht tavallisesti mitä näyttelyissä yleensä näkee. Muuten rotu on kyllä silmiinpistävän sekalainen seurakunta niin ulkomuodoltaan kuin käytökseltäänkin, mutta rodussahan onkin kuulemma edelleen rotuunotto käynnissä. Kun ihmettelin ääneen niiden sekalaista edustustoa, kertoi tuomarimme kuinka oli juuri edellisenä viikonloppuna ollut pohjanpystykorvien rotuunotossa tuomarina. Eli kanta on edelleen varsin sekarotuinen, minkä tosiaan huomasi. Niin ja vielä se häntäjuttu – nämä olivat siis kaikki häntä ylös ja selän päälle kierteelle -rotuja ja jos jollain sattumalta oli itsetunto alhaalla, näkyi se myös hännässä ja arvostelussa. Valtaosa näistä metsästysraasereista oli kyllä kestävän egotripin vallassa. Suomenpystykorvat olivat kaikista villeimpiä, haukkuivat koko ajan ja yrittivät jopa purra tuomaria. Niitä katsoessa alkoi väkisinkin miettiä neuroottisen levottoman käyttäytymisen ja haukkumisen mahdollista neurologista yhteyttä epilepsiaan, joka tällä rodulla on riesana. Karjalankarhukoirat taas pullistelivat toisilleen dominanssiuhoissaan niin että tuomarikin joutui sanomaan metsämiehille, että pitäkääpä nyt varanne niiden kanssa. Se oli tarpeen, sillä eräskin mies toi pitkän flexin kanssa koiransa kehään ja jostain syystä ei saanut flexiä rullautumaan kelaan, vaan kiersi monimetristä narua käsiensä ympärille. Sitä meikäläinen katseli jo ehkä ihan suu apposen auki… Toisena päivänä olin terrierikehässä ja se oli myös minulle hyvä oppimisympäristö. Mukana oli pääasiassa seurakoiraterrierejä, mutta myös joitakin metsästysterrierejä. Tuomari oli jälleen selvästi terrieriekspertti. Rotuja oli monia ja mukana oli varmasti näyttelyjen puoliammattilaiskoirakoitakin. Terrierit esiintyivät pääsääntöisesti arvokkaasti astellen häntä lähes suoraan ylöspäin. Niillä häntä taitaa olla myös jonkin sortin kantokahva, josta niitä nostellaan seisomaan ryhdikkäästi ja terrierejähän todella asetellaan - joka jalka tiettyyn kohtaan! Se oli jo senpäiväisen tarkkaa esittämistä, että siihen ei meikäläinen kykenisi. Enhän pysty olemaan enää edes polvillani lattialla, josta tuollaisen pienen koiran tällääminen hyvään asentoon olisi mahdollista. Mukana oli myös muutama selvästikin metsästäjäperheen saksan metsästysterrieri, jotka erottuivat todella tästä muusta joukosta villiydellään. Siihen meininkiin pystyin sitten kyllä samaistumaan taas jo paremmin. Onneksi hoffien kanssa näyttelyharrastaminen on varsin helppoa, niitähän ei tarvitse erityisemmin asetella, vaan meidän näyttelykehissämme riittää menestymiseen se, että koira on myönteisesti touhussa mukana, reippaasti käsiteltävissä ja kantaa itse itsensä hyvin. Yleensä tuomarit kyllä näkevät hännän uljaan kannonkin myönteisenä – dog´s tail never lies! That´s all now friends – and to be continued…

Takaisin