15.02.2013 Liikunnan iloa extremelajeista koiraseikkailuihin

Liikunnan iloa Nyt ovat hiihtokelit parhaimmillaan myös täällä etelä-lounais-rannikolla. Sain joululahjaksi toivomani Karhun lyhyet optigrip-metsäsukset merkkiä  ”Jakt”. Ne ovat suunnilleen kuin leveät temppuihin tarkoitetut laskettelusukset, mutta vain selvästi kevyemmät ja lyhyemmät. Niiden käyttö on varsin huoletonta, kun ei tarvitse voidella ja pitoa riittää hyvin. Siteisiin käyvät kaikki kengät ja hiihtelenkin sellaisilla neopren vuoratuilla Muck Boot Tay Sport kumppareilla (www.erakoira.fi), joissa on pitkä varsi. Ne ovat mukavan pehmeät ja lämpimät ja niillä pääsee hyvin joellakin, vaikka jään pinnalla olisi vähän vettä. Optigrip-pitopohjaan tosin tarttuu tuollainen lumisohjo todella helposti, mikä on sen heikoin ominaisuus ainakin meikäläisen käytössä. Hiihtelenkin tuolla varustuksella silloin kun teen tai avaan umpeen tuiskunnutta latua, muutoin varusteet ovat perinteisen kilpahiihtoon tarkoitetut. Tätiharrastaja saa tavallisesta oman ladun hiihtämisestäkin jo riittävästi jännitystä ja vaarallisia tilanteitakin elämäänsä. Peltojen rajaojien ylitykset ovat aikamoisia, sillä jotkut niistä ovat niin syviä, että keskipituinen täti saattaisi hävitä jopa näkyvistä.  Suksilla ylitys pitää tehdä tietenkin hyvin viistosti, että ne eivät mene poikki. Jännitystä siinä tulee monessa kohtaa, sillä ojien pohjalla kasvaa usein kaislaa yms., joihin sukset takertuvat todella helposti. Olenkin lähes joka lenkillä ollut jonkun ojan pohjalla selällään sätkimässä kuin koppakuoriainen. Ja aina joudun irrottamaan sukset, että pääsen pälkähästä. Onneksi vesi on ollut vähissä ja ojien pohjalla on yleensä suhteellisen kantavaa jäätä, niin olen säilynyt näissä seikkailuissa kuivana. Koirillahan on aina kivaa, kun emäntä kaatuu. Ne tulevat siihen ympärille ilakoimaan ja pussailemaan. Vetohiihdossa saa vauhdin hurmaa Olen vähän nyt taas paksumman lumen aikaan päässyt hiihtelemään Maskun ja Naantalin rajajokea, eli Vaarjokea, ja sen rantoja pitkin lähes merelle asti. Samalla pääsen joenuomassa koiriakin vähän vedätyttämään.  Silloin kyllä pääsee taas vauhdinkin hurmaan. Toissaviikonlopulla olimme siis koko lauma Keuruulla, jossa urakoin näyttelyssä kehätoimitsijana ja muu laumamme lomaili. Pääsin kyllä itsekin molempina päivinä vähän myös urheilemaan ja olimme jääladulla hiihtelemässä lauantaina koko lauma. Luistelulatu oli niin leveä, että pystyimme menemään siinä rintarinnan ja ottamaan pientä kisaakin tytöt vastaan pojat. Johnny hiihti siis Repen kanssa ja minä Sissin. Se oli ensimmäinen kerta, kun Johnny ja Repe olivat parina ja kun he siitä kunnolla vauhtiin pääsivät, jäimme Sissin kanssa kuin nallit kalliolle, vaikka pistimme parastamme.  Johnnyhan harrastaa hiihtoa enemmän tosissaan ja käy vuosittain hiihtämässä jonkun pitkän matkan hiihtokoitoksen ulkomailla. Hän on hiihtänyt kilpaa vielä teinivuosina ja muutenkin entisenä kilpaurheilijana (SM-tasolla käsistä ja 2.div futista) omaa aivan toisenlaista räjähtävää voimaa ja nopeutta kuin meikäläinen. Ja Repellähän sitä voimaa vasta piisaa! Siellä jäällä onnistuin kaatumaankin pari kertaa oikein kunnolla. Hiihtäminen koiran kanssa on vielä monin verroin haasteellisempaa kuin muuten ja olin Keuruulla ensimmäistä kertaa tälle talvelle luistelusuksillani, jotka ovat sitten aivan toisenlaiset liukurit kuin nuo Jakt-sukset tai pertsat… Kyllähän se näin on, että meikäläisen on aivan turha enää haaveilla mistään vetohiihtokisoista koirieni kanssa, kun sileällä jäälläkin olen helposti ongelmissa ja kaatumassa. Toisena päivänä uskaltauduin kuitenkin hiihtämään yksin molempien koirien kanssa, kun Johnny oli jo päivällä hiihdellyt itsekseen reilut 30 km ja siinä oli hänelle jo tarpeeksi. Annoin koirien juosta ensin vapaasti pari kilometriä, jolloin saivat purkaa suurimmat energiansa. Sitten otin ne vetämään ja hienosti meni. Ne ymmärsivät jo hidastaakin kurveissa, jolloin meikäläinen ei lentänyt nurin. Itse asiassa selvisin vallan kaatumatta koko 5 km pyrähdyksemme. Olimme siis edelleen jääladulla, jossa ei mitään mäkihaasteita ollut ja latu oli juuri tampattu ja sopivan pehmeä. Extremeharrastamista jo lapsesta lähtien Olen aina ollut kyllä enemmän seikkailija kuin urheilija. Lapsena ja nuorena hevosten kanssa sain kokea monenlaista seikkailua. Ajoimme 70-luvulla puolivillejä lämminveri- ja suomenhevosravureita Kolarissa niin kärryillä kuin reellä ja joitakin niistä opetimme myös ratsuiksi. Onneksi mitään vakavampia loukkaantumisia ei kenellekään tapahtunut.  Eläinten käsittely- ja niiden käyttäytymisen lukutaitoni kyllä kehittyivät aimo harppauksin.   Ensimmäinen oma hevosemme Sypi oli myös jokseenkin kesyttämätön tapaus, vaikka suvultaan edustikin sen aikaista pohjoismaista puoliveriratsujalostusta parhaimmillaan. Tai oikeammin se oli sellainen pomohevonen, joka piti aina ratsastuksen alussa kesyttää uudelleen… Sypi tuli meille 7-vuotiaana ja kuoli kotitallissamme 27-vuotiaana. Sen kuuliaisuus parani vasta 16-vuotiaana, jolloin traileriin lastauskin alkoi sujua ongelmitta. Se oli kesy tosin vain minulle ja siskolleni, ja vieraita se saattoi vaikka puraista. Meidän kanssa se kesyyntyi jopa vammaisratsuksi ja herkkänä ja osaavana hevosena olikin taitavien liikuntavammaisten aikuisratsastajien suosiossa. Sypin kanssa tuli seikkailtua paljon ja sen kanssa harrastimme ihan kaikenlaista hevosmaailmassa. Sehän tuli meille kun minä olin 17 v ja siskoni oli 12 v, eli parhaassa seikkailuiässä olimme me kaikki. Hevosseikkailujeni rinnalle tuli lukioaikaan purjelautailu. Sehän oli kova juttu silloin 80-luvulla. Ostin ensimmäisen purjelautani muistaakseni vuonna 83, mutta jo heti seuraavana vuonna 84 aloitin kilpaurani surffaajana. Asuimme silloin Lohjalla ja partioystäväni Hellu aloitti myös surffauksen ja niinpä me sitten surffasimme tuntikaupalla sulan veden aikana. Lohjan Purjehtijoissa oli joka tiistai ja torstai harjoituskilpailut ja siellä panostettiin tosissaan meidän nuorison kisataitojen kehittämiseen. Siitä oli helppo lähteä oikeisiin kisoihin ja niitä me sitten kiersimme kesät 84-86 pienen porukan voimin. Osallistuin joka kesä lähinnä Mistral-lautamerkin Suomi-cup-kisoihin ja lisäksi joihinkin regattoihin. Kisoja oli niin paljon, että kokemusta kertyi hyvin. Opiskelin purjelautailun ohjaajaksi Suomen Purjehdusliiton kurssilla Kuortaneen urheiluopistolla ja jatkoin sen jälkeen vielä kansainväliseksi purjelautailun opettajaksi IWA:n kurssilla Gardajärvellä. Kesällä 86 toimin ensimmäistä kertaa elinkeinonharjoittajana pitämällä surffikoulua Hangon leirintäalueella Silversandissa. Siskoni oli minulla siellä assistenttina. No eihän se kesä bisnesmielessä onnistunut, mutta lopputulos oli yllättävän hyvä - löysin elämäni miehen, eli Johnnyn ;-) Surffauksessa kovin seikkailuni oli v. 85 Lauttasaaren ympärisurffaus, johon osallistui silloin ennätysmäärä yli 1000 surffaajaa. Meitäkin oli Lohjan Purjehtijoista taas vakiolauma liikenteessä ja sopivia taktiikoita olimme suunnitelleet jo etukäteen. Keliksi sattui kova tuuli 15 m/s, minkä johdosta ns. mökkisurffarit ajautuivat jo melko pian rannoille ja vain me ”tosisurffarit” pääsimme regatan loppuun asti. Menimme Hellun kanssa yhtä matkaa ja olimme maaleissa naisista sijoilla 9. ja 10. Jätin Hellun loppusuoralla, kun minulla oli trapetsi käytössä ja jaksoin siksi vielä ylläpitää kovaa vauhtia. Hän on aina ollut niin sisukas sissi, että surffasi ilman trapetsia oli keli mikä tahansa. Sijoituksemme olivat todella hienot, sillä naisia oli noin 250 kisassa mukana. Tosin niistäkin yli puolet keskeytti kovan tuulen vuoksi. Sitäkin ehkä vielä extreemimpää oli kun yhtenä keväänä aloitimme surffikauden jo huhtikuun lopulla Lohjanjärvellä Roution sillan alle sulaneessa aukossa. Meillä oli märkäpukujen päällä kuivapuvut, joihin teippasimme kumisaappaat kiinni ja koko komeuden kruunasi pipo ja hanskat. Jännää oli, mutta ei erityisen nautinnollista, joten se jäi kyllä kertakokeiluksi. Pellolla hiihtely ja jäljestäminen ovat tädille sopivia extremelajeja Tällä hetkellä tämä koiraurheilu höystettynä kaikenlaisine hiihtoretkineen edustaa minulle sitä jännittävintä extremeurheilua. Ratsatusta en oikeastaan enää harrasta, vaikka tallissamme on nyt siihen mitä ihanin ratsu. Ratsastamattomuuteeni on oikeastaan kaksi syytä. Ensiksikin jo pari kertaa leikattu polveni vääntyy kipeästi satulassa. Toiseksi koiraurheilussa olen vielä matkalla kohti omien taitojeni huippua, kun ratsastuksessa kehityskäyräni on jo selvästi laskusuunnassa. Joudun jo rajoittamaan hevoseni liikkumista, jotta pysyn hallitusti kyydissä. Se ei meikäläistä siksi tällä hetkellä niin motivoi. Olen kaiken kaikkiaan varsinainen peltoihminen. Se on minun sielunmaisemaani. Pellolla omia latuja pitkin hiihtäminen on minulle mieluisinta talviurheilua ja sitä se on ollut jo lapsesta asti. Pellolla jäljestäminen taas mitä antoisinta kesäurheilua. Palveluskoiraharrastuksissa oma rajoittuneisuuteni ei vielä niin pahasti häiritse koirieni suorituksia. Erikoisjälki lajina sopii hyvin myös polvivaivaisille tädeille ja sedille. Siellähän  kuljetaan tasaisella pellolla ja jäljen voi tallata pelkästään kävelemälläkin, jos marssiminen tekee kipeää. 10-metrisen liinan päässä koiran perässä kulkeva täti ei myöskään kovin pahasti koiran suoritusta pysty pilaamaan, jos vain pysyy pystyssä, eikä nyi turhia… Niin ja vaikka erikoisjälki ei ole vauhdikasta, on se todella jännittävää. Lopuksi pieni talvikauden mielikuvaharjoitus: Kuvittele, että viet koirasi rauhallisesti ja asiaan keskittyneenä paalulle ja sanot "jälki". Sitten se lähtee tasaisen varmasti etenemään ja lähdet astelemaan perään liinan pään tullessa käteesi 10 m kohdalla. Kävelet ja keskityt olemaan normaalisti, kuten treeneissä. Tuomari kävelee lähes rinnallasi ja yritätte molemmat vain olla häiritsemättä koirasi keskittymistä. Tulette piikkiin ja koirasi kääntyy lähes teihin päin ja kävelee keskittyneesti nuuskuttaen ohi parin metrin päästä. Se on niin jännittävää, että hengityksesi lähes salpautuu ja aistit myös tuomarin jännityksen rinnallasi. Jokainen esine seitsemästä voittajaluokan esineestä on helpotus ja pieni saavutus, mutta matka jatkuu ja se tuntuu JATKUVAN IKUISESTI - sillä FH2-koesuoritus kestää noin puoli tuntia. Olet koirasi armoilla ja voit vain nauttia sen onnistumisesta. Sitä ei voi ohjata ja hermostunut kehuminenkin vain rikkoisi turhaan sen keskittymistä Siispä voit vain nauttia jännityksestäsi ja koirasi osaamisesta. Näissä muistoissa on kuulkaas aivan ihana odottaa taas jälkikauden alkua ;-) Hyviä luistoja kaikille lukijoille ja kuulumisiin taas!

Takaisin