19.02.2015 Näkökulman mukainen todellisuus

Nuorena psykologina muistiini jäi elävästi puhelinkeskustelu yhden nuorisopsykiatrin kanssa. Hänen potilaansa oli hakenut lähihoitajaksi ja tuli valintakokeessa soveltuvuustesteissämme hylättyä. Psykiatri oli hyvin tuohtunut moisesta ja totesi, että kyseessä oli hänen paras potilaansa. Kuuntelin hämmästyneenä hänen vuodatustaan ja totesin sopivan sauman tultua, että meidän vertailuaineistossamme ko. tutkittu kyllä edustaa selvästi arviointiskaalan heikompaa päätä. Sen jälkeen meillä ei ollutkaan enää juuri keskusteltavaa. Vastaavanlaisia esimerkkejä näkökulman mukaisesta tai pikemminkin vääristämästä todellisuudesta löytyy lukuisia ja seuraavassa joitakin koiramaailmasta tekemiäni huomioita. Eläinlääkäreiden on vaikea nähdä terveyttä Eläinlääkärien olettaisi panostavan läpinäkyvästi terveyteen niin koiravalinnoissaan kuin koiran pitämisessäänkin, mutta näinhän ei useinkaan ole. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että usein eläinlääkäri on työssään niin sairauksien sokaisema, että kaikki rodut vaikuttavat hänen näkökulmastaan jo yhtä sairailta. Luonnollisesti siinäkin työssä oma asiakaskunta muodostaa keskeisimmän vertailuaineiston ja siinä voi olla eläinlääkärin työskentelypaikasta johtuen hyvin suuria alueellisia eroja, esim. kaupungissa on enemmän lyhytkarvaisia pikkupiskejä ja maalla isoja ja säänkestäviä turreja. Niillä on hyvin erilaiset käyttötarkoitukset, luonteet ja suljetun populaation tuottamat sairaudet ja eläinlääkärinkin asiantuntemus kasvaa työssään näiden olosuhteiden rajoissa. Hämmästyttävän usein näkee ortopediaan erikoistuneen eläinlääkärin harrastavan nivelrikoista tunnetusti kärsivää rotua, näyttelyitä harrastavan eläinlääkärin harrastavan ulkomuodoltaan jopa sairaalloisen liioitelluksi jalostettua rotua tai syöpäsairauksiin erikoistuneen eläinlääkärin hurahtaneen syöpäsairaaseen rotuun. Silloin sanotaan, että suutarin lapsella ei ole taaskaan kenkiä. Itse näen tämän hyvin ikävänä, sillä monesti eläinlääkäri nousee tahtomattaankin asiakaskunnassaan esimerkiksi ja sehän ei tunnetusti toimi, että sanotaan kuinka kuuluisi tehdä ja tehdään sitten itse kuitenkin toisin. No kyynikkominäni ajattelee heti myös, että eläinlääkärin leipä korreloi positiivisesti sairaiden eläinten määrään ja sikäli asiakaskunnan tervehtyminen heikentää eläinlääkärin taloutta. Vastaavanlaista torjuntaa ja näkökulman tiedostettua tai tiedostamatonta kapeuttamista huomaa usein myös koirien kasvattajissa. Toisaalta kasvattaja voi kirkasotsaisesti väittää panostavansa kasvattamisessa terveyteen ja hyvinvointiin, mutta sitten kasvattaakin jotain hyvin sairaaksi ja lyhytikäiseksi tiedettyä rotua. Olen monesti jo blogissani aiemmin todennut, kuinka koira on pääasiassa tunne asia ja sitä se on myös yllättävän vahvasti muuten järkevinä pitämien ihmisten keskuudessa.  Tieto lisää tuskaa, mutta monessa tapauksessa se vaikuttaa kasvattavan vielä enemmän defensiivistä torjuntaa. Näin psykologin näkökulmasta torjunta on tyypillinen stressireaktio, jolla ihminen yrittää lisätä jaksamistaan. Harrastukseen sopiva rotu vai rodunmukainen harrastusvalinta Tunnen useita johonkin tiettyyn palveluskoiralajiin hurahtaneita harrastajia sekä toisaalta palavasti yhteen rotuun hurahtaneita harrastajia. Lajiin hurahtaneet tähtäävät usein lajin huipulle ja silloin myös rotuvalinta tulee luonnollisesti oleelliseksi. Useimmissa lajeissa vain muutamalla rodulla on realistisia edellytyksiä lajin huipulle. Tällaisilla harrastajilla kaikki harrastaminen keskittyy usein vain ko. lajin pariin. Rotuun hurahtaneet harrastajat suuntaavat harrastuksiaan enemmän koiralähtöisesti ja siksi usein myös harrastajien lajikirjo ja –kokemus voi olla varsin monipuolinen. Itse olen tässä mielessä sekarotuinen, sillä olen paitsi täysiverinen hovawartisti myös täysin hurahtanut jäljestämiseen. Onnekseni hovawartia on jo keskiajalta pidetty paitsi hyvänä pihavahtina myös hyvänä jälkikoirana. Pelastuskoiraharrastajia on peräänkuulutettu jo pidempään. RAY:han tukee varsin avokätisesti pelastuskoiratoimintaa ja tästä vuodesta lähtien käytössä on myös virallinen koirakon käyttöönottotarkastus eli VIRTA. Huolimatta sponsoroinnista ja systemaattisuuden kehittämisestä lajiin, monilla alueilla on kuitenkin edelleen suuri pula osaavista koirakoista. VIRTA-testiin päästäkseen koirakolla on oltava Suomen Palveluskoiraliiton (SPKL) tai Suomen Pelastuskoiraliiton (SPeKL) hälytystasovaatimus. SPKL:n koirakoilla tulee olla pelastuskokeesta ylemmän luokan koulutustunnus ja tälle tasolle selviää vain harva koirakko. Eri koira-aiheisilla keskusteluforumeilla on silloin tällöin vertailua palveluskoiraharrastamisesta ja pelastuskoiraharrastamisesta. Hiljattain on ollut varsin viihteellistä keskustelua www.lemmikkipalstat.net PK-foorumilla. Siellä pelastuskoiratoimintaa luonnehdittiin mm. keski-ikäisten vanhapiikatätien taistelukentäksi, jolta kaikki järkevät ihmiset ovat häipyneet jo aikaa sitten muihin koiraharrastuksiin. Toisaalta nähdään yleisesti myös, että peko-toiminta vaatii ohjaajalta paljon muutakin kuin koirankoulutustaitoja. Pitää olla EA1 suoritettuna, suunnistus- ja maastonlukutaitoja, pitää käydä erilaisissa koulutuksissa kouluttamassa itseään, ei niinkään koiraa, ja lisäksi pitää olla valmis lähtemään tositoimiin myös ilman omaa koiraa toiselle ihmiselle "kartturiksi" ja etsintäryhmän jäseneksi. PEKO-toiminnan nähdään vaativan ohjaajalta todella paljon, ja sitä pidetään siksi enemmän kutsumuksena kuin harrastuksena. Nämä erilaiset syyt varmasti myös selittävät miksi peko-harrastajat eivät ole lainkaan niin kriittisiä koiriensa ominaisuuksien suhteen kuin muut koiraharrastajat ja kaikenlaiset piskit sekä turret kelpaavat hihnan toiseen päähän. Siksi pelastuskoiratoiminta ei herätä myöskään koirajalostamisen mielenkiintoa. Kun rodun mainostetaan sopivan kaikille ja kaikenlaiseen harrastamiseen, kyse on yleensä näyttely- ja seurakoirajalostuksesta vailla ymmärrystä luonteen tai käyttöominaisuuksien jalostamisesta ja monen palveluskoiraharrastajan into peko-puolelle voi lopahtaa tämänkin tiedostamisen myötä. Usein mietin koiran kautta sen omistajaa: miksi tuo ihminen on ihastunut juuri tuon rotuiseen koiraan Minulle on tärkeää että harrastamani rotu on mahdollisimman terve ja sitähän hovawart edelleen on eri rotujen vertailussa. Muita koirakriteereitäni oli pihavahdin hommissa viihtyminen pienellä hevostilallamme ja sporttisuus niin että kykenee juoksemaan hevosen mukana pitkiäkin lenkkejä. Vahtikoiran pitää olla riittävän itsenäinen viihtyäkseen pihalla, hyvähermoinen ja itsevarma eli ennustettava ja varma käytökseltään sekä tietenkin säänkestävä. Eläimissä ja ihmisissä olen aina arvostanut koulutettavuutta ja siksi luonnollisin valinta itselle oli palveluskoira. Lisäksi olen aina pitänyt isoista koirista selvästi enemmän kuin pienistä ja joskus olen miettinyt mitä sitten teen, jos tulen liian heiveröiseksi pitämään isoa palveluskoiraa? Toistaiseksi en ole itseäni miellyttävää pienempää rotua löytänyt. Vaikka olen ihmisten soveltuvuuden tutkija, tarkastelen arjessa usein ihmisiä enemmänkin heidän koiravalintojensa kautta. Usein ihmettelen vaikkapa seuraavia asioita. Miksi tuo henkilö haluaa koiran, jonka naama on niin karvaiseksi jalostettu että silmät eivät näy? Minulle silmät ovat sielun peili ja luen koiraa ja muitakin eläimiä silmistä, ilmeistä, kehonkielestä ja hännän asennosta sen tunnetilaa ja yhteistyöhalua arvioidakseni. Liiallisen otsatukan omaavat koirat jopa säälittävät minua, sillä itselleni näkeminen on hyvin tärkeää. Miksi tuo henkilö haluaa harrastaa rotua, jonka keskimääräinen elinikä on varsin matala ja suurin osa koirista kuolee jo parhaassa keski-iässä? Olen aina pitänyt niin vanhoista ja usein siksi jo viisastuneista eläimistä kuin ihmisistäkin. On hienoa nähdä kuinka saumattomaksi yhteistyö voi kehittyä vuosien saatossa. Olen myös huomannut, että osaa koiraharrastajista voi pikemminkin luonnehtia kissaihmisiksi, joita kiehtoo enemmän yhteiselo eläimen kanssa kuin yhteistyö. Näiden henkilöiden en soisi hankkivan palveluskoiraa, joka pääsääntöisesti vaatii hyvän peruskoulutuksen ja on aivan liian aktiivinen oloneuvokseksi. Tällaisia henkilöitä olen toivottavasti jo vähintään kohtalaisesti oppinut ohjaamaan helpompien seurakoirarotujen pariin. Yleistäminen yksittäistapauksen perusteella Sanotaan, että kyllähän tämänkin rotuinen koira pystyy tuohon, kun rodun yksi Rekku on kerran pystynyt siihen. Kaikki vähääkään tilastotiedettä ymmärtävät tietävät, että jokaisesta rodusta löytyy yksittäinen koira sataa koiraa kohden, jonka kanssa pystyy harrastamaan rodulle epätyypillistäkin harrastusta. Mutta kaikki vähänkään jalostamisesta jotain ymmärtävät tietävät, että yksittäistapauksen perusteella ei voi perinnöllisyyttä määrittää, vaan poikkeustapaus pikemmin tässäkin vain vahvistaa sääntöä siitä, että rodussa vallitsevat ominaisuudet eivät sellaista toimintaa pääsääntöisesti pysty tuottamaan. Näyttelylinjaisten palveluskoirien kasvattaja yleistää kasvattiensa parin prosentin käyttötulosten perusteella kasvattavansa koiria niin käyttöön kuin näyttöön. Kuitenkin näyttely- ja käyttökoirien suhde kertoo vallan toista, kun kasvattien sukutauluja ja tulostilastoja tarkastellaan. Paine rodunomaisten käyttöominaisuuksien huomioimisen suhteen on kuitenkin nykyäänkin hyvin suuri ja tuottaa siksi vääristynyttä todellisuuskäsitystä. Tällaisille kasvattajille ohjautuvat usein eri syistä helposti johdateltavissa olevat pennunostajat ja yhteinen todellisuuskäsitys saa näin vahvistusta. Harvinaisempaa on kyllä suurentelu toiseen suuntaan, sillä harva käyttölinjaisten palveluskoirien kasvattaja edes haluaa korostaa kasvattiensa näyttelytuloksia. Palveluskoiraharrastus vaatii hyvin pitkäjänteistä panostamista ja siksi sen pariin usein jo lähtökohtaisesti hakeutuu kriteereissään tiedostavampia pennunostajia. Ja tiedostettua on hyvin myös se, että mitä nuoremmalla koiralla tuloksiin pääsee, sitä enemmän ne kertovat koiran luontaisesta potentiaalista. Yksittäisen harrastajan näkökulmasta elämänsä ensimmäisen palveluskoiratuloksen saaminen tai koiran muotovalioituminen on luonnollisesti iso juttu ja nostaa hänet usein harrastajakunnassaan osaavampien joukkoon. Yhden koiran kanssa muutaman tuloksen tehnyt on omasta mielestäänkin jo jotain saavuttanut ja riittävän noviisissa harrastajakunnassa gurun asema on ansaittu. Osaamisen lisääntyminen näkyy älykkäillä ihmisillä yleensä myös ajattelun strategisuuden lisääntymisenä. Silloin näkökulma pyrkii jo itseohjautuvasti monipuolistumaan ja laaja-alaistumaan, mikä paljastuu usein esimerkiksi syy-seuraus-suhteiden tarkastelussa.  Silloin tieto ja ymmärrys taas lisäävät tuskaa. Lopuksi Päivitin huvikseni taas omaa tilastoani: Abban, Sissin ja Repen kanssa olen saavuttanut vuoden 2014 loppuun mennessä yhteensä 25 jälkikoetulosta. Niistä 16 on FH-tuloksia, joista ylimmän voittajaluokan tuloksia 13 FH2-luokassa. 9 on PAJÄ-tulosta, joista 3 voittajaluokan JK3-tuloksia.  Jälki on mielestäni hoffin luonteelle pk-lajeista sopivin, jolloin siinä voi nuorellakin koiralla päästä hyviin tuloksiin. 10 Tallivahdilla on tähän mennessä palveluskoirien jälkikoetulos ja niistä peräti kahdeksalla on kansainvälisen erikoisjälkikokeen FH:n tulos ja yhdellä pelastusjäljen tulos. Kahdella koiralla on pk-hakutulos ja kahdella pelastushakutulos. Paitsi omien kokemusteni myös kasvattieni omistajien kanssa jaetun ymmärryksen kautta uskon jo tietäväni jotain ainakin jälkikoiran kouluttamisesta ja niiden kasvattamisesta. Itsensä ja koiramateriaalin kehittäminen tähän pisteeseen on ollut kiehtova ja antoisa matka. Tällä matkalla olen myös koko ajan oppinut tuntemaan itseäni paljon kokeneempia ja taitavampia koiraharrastajia ja tiedostanut kuinka paljon on vielä mahdollisuus oppia. Ja matkanihan onneksi jatkuu. Tällaisia ajatuksia tästä päästä näin keskitalvella ja oikein hyviä hiihtokelejä kaikkialle! terveisin Minna

Takaisin