Kyllä tuli pentuenergiaa taas ladattua L- ja M-pentujemme voimin! L-pennut syntyivät huhtikuussa ja M-pennut toukokuussa. Niitähän tuli yhteensä vain 9, eli suunnilleen saman verran kuin mitä on ollut keskimääräinen Tallivahdin pentuekoko, johon olin varautunut mm. pentuvarausten kanssa. Eli nyt joutui valitettavan moni pentuamme odottava pettymään. Suunnilleen puolet heistä sitten siirsi pentuhaavettaan myöhemmäksi ja halusi jäädä odottamaan vuoden 2018 pentueitamme. Ja pentusuunnitelmamme vuodeksi 2018 ovat valmiit ja molemmille ihanille serkuksille Hertalle, FH1 BH Tallivahdin Irrlicht, ja Raksulle, JV-15 Hoffen-Haus Penrosa, on löytynyt upeat saksalaiset käyttöjalostetut puolisot! Hertan juoksua odotamme jo tammikuussa ja Raksun huhtikuussa, joten kaksi Saksan matkaakin on meikäläiselle näin tulollansa. Mikäpä siinä, Saksa on hieno maa ja upeiden palveluskoirarotujen kotimaa!

Pentuonneni varjo

Pentuonneani varjosti juhannuksen alla tullut ikävä tieto siitä, että rotujärjestömme ei tälläkään kertaa puoltanut minua ulkomuototuomarikoulukseen (jatkossa UMT). Sehän oli ollut jo varsin pitkäaikainen haaveeni. Olen ajatellut, että sopisin hyvin tuomariksi ja voisin hyödyntää sitä kautta myös osaamistani etenkin käyttökoirapuolella. Olin myös siihen liittyviin koulutuksiin ja harjoitteluun panostanut vuosien aikana useamman tuhannen euron verran rahaani, mutta vielä tuntuvammin myös aikaani. Voitte siis kuvitella kuinka pettynyt olin nyt jo toistamiseen rotujärjestömme päättäjiin.

Edellisessä neljä vuotta sitten olleessa haussa rotujärjestömme ei minua siis myöskään puoltanut. Silloin heidän syynsä oli se, että minua ei kuulemma tunnettu riittävästi. Tällä kertaa he kertoivat syyksi sen, että olen ollut liian kriittinen näyttelyitä kohtaan. Itse näen kriittisyyden näyttelyihin pikemminkin tärkeänä kynologisena ymmärryksenä, sillä faktaa näyttelyiden ja korostuneiden ja usein kärjistyneiden ulkomuotokriteereiden huonosta vaikutuksesta mm. koirien terveyden jalostumiseen on useiden tutkimusten verran jo varsin pitkältä ajalta. Kuten näistä minulle kerrotuista syistäkin voi hyvin päätellä, rotujärjestömme hallitus ei vain ole halunnut, että minusta tulee ulkomuototuomari. No nyt he ovat tämän haaveeni saaneet torpattua lopullisesti, sillä olen liian vanha hakemaan seuraavaan järjestettävään koulutukseen noin kolmen, neljän vuoden päästä. Koulutukseen on nimittäin 50-vuoden yläikäraja.

En oikein tiedä mihin olen oikeastaan eniten pettynyt. Rotujärjestöömme olen ollut jo moneen otteeseen pettynyt aiemminkin ja eniten sen haluttomuuteen panostaa rotumme palveluskoiraominaisuuksiin. Olen tietenkin myös pettynyt itseeni, kuinka saatoinkaan olla niin naiivi ja ajatella, että rotujärjestössämme arvostettaisiin rodun pitkäaikaisen harrastajan ja aktiivikasvattajan halukkuutta kehittyä ulkomuototuomariksi. Olen luullut, että omien rotuun erikoistuneiden ulkomuototuomareiden määrä olisi jotenkin jopa tavoiteltava itseisarvo rotujärjestöille. No näinhän se ei todellakaan ole, ainakaan hovawarteilla Suomessa. Kasvattieni omistajat ehdottivat heti asiasta kuultuaan lähes kuin yhdestä suusta, että välittömänä kannanottona UMT-koulutukseni torppaamisen vuoksi jäämme pois erkkaristamme eli Tervakosken päänäyttelystä. Normaalisti siellä on ollut viime vuosina liki 20 Tallivahtia ja tänä vuonna mukana oli vain yksi. Ajatus oli mielestäni hyvin kannatettava, sillä päänäyttelymme arvostus on ollut jo jonkin aikaa omassa mielessäni muutenkin laskussa, koska siellä tuomareina alkaa olla yhä enemmän ihan tavallisia näyttelytuomareita ja arvostamieni rodun erikoistuomareiden osuus on vähentynyt. Siksi sen merkitys jalostusarvon mittarinakin on oleellisesti heikentynyt. Sertitkin saa helpommin kerättyä jostain muualta.

Laiha lohtu ja uusi suunta?

Kuulin myöhemmin, että en ole ollut ainoa tuomarikoulutukseen hakija, jonka hakeutumisen rotujärjestömme on torpannut. Näin on kuulemma käynyt aiemmin jo noin 15 vuotta sitten eräälle rotumme kasvattajalle. Laiha lohtuhan se oli, että historia toistaa näin jossain määrin itseään. Mutta luonnollisesti näen tuon rotujärjestömme kannanoton täysin henkilökohtaisena viestinä ja olen nyt muutaman kuukauden miettinyt miten siihen suhtaudun. Olen miettinyt ja selvittänyt tosissani mm. eroamista suomalaisesta rotujärjestöstämme ja liittymistä ruotsalaiseen vastaavaan. Ruotsin toiminnasta olen ollut myönteisesti vakuuttunut jo aiemmin. Eroaminen voisi hankaloittaa kansainvälistä jalostusyhteistyötä, mutta sen näkisi sitten, olisin luultavasti asiassa ennakkotapaus. Pentujen myynti rotujärjestön pentulistan kautta ei ole ollut minulle tarpeen enää vuosiin ja sieltä tullut kysyntäkin on ollut usein pettymys: monet kyselijät eivät ole edes pyrkineet perehtymään rotuumme tai kasvatustyöhöni etukäteen tutkimalla vaikkapa kotisivujeni sisältöjä. Hovawart-palvelus- ja vahtikoirarotuna ei todellakaan sovi kaikille ja hankaluuksia tulee, jos jo rotuvalintavaiheeseen panostaa heikosti.

Sverige är fantastisk – myös rotumme harrastamisen näkökulmasta

Ruotsalaisten rotumme harrastajien asenne palveluskoiraharrastamiseen on ollut jo pitkään korostuneen myönteinen. Ruotsissa nähdään palveluskoiraharrastaminen hovawarteilla niin kannustettavaksi, että palveluskoiraliiton jäsenyys on yhdistetty rotujärjestön jäsenyyteen. Hovawart saa siellä myös monen muun käyttökoiran tavoin näyttelysertifikaatit ainoastaan käyttöluokasta, mikä on vielä pykälää tiukempi kannanotto rodun käyttöominaisuuksiin panostamisen puolesta kuin meidän muotovalion arvon sääntömme. Suomessahan sertit saa kerättyä ilman tuloksia, mutta FI MVA arvo vaatii rodussamme avoimen luokan tuloksen palveluskoirakokeessa tai IPOR:ssa. Ruotsin malli olisi näissäkin ehdottomasti kannatettavampi.

No myös henkilökohtaisesti Ruotsi olisi hyvä vaihtoehto. Minulla on ollut aina vahvat siteet Ruotsiin niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Isoäitini perhe muutti ennen sotia Ruotsista Suomeen, mikä Tornionjokilaaksossa on ollut tavallista. Isoäitini oli silloin koululainen ja ruotsinkielinen. Ruotsiyhteyksiä on ollut omakohtaisestikin jo vuosi kymmeniä. Asuimme Kolarissa teinivuosiini asti, vanhempani olivat kauppiaita ja rajajoen toiselta puolelta kauppaamme tuli paljon ruotsalaisia asiakkaita, heitä oli jossain vaiheessa lähes yhtä paljon kuin suomalaisia. Olin kirjoitusten jälkeen talven Ruotsissa Vadstenassa töissä hevosenhoitajana SWB-hevosia kasvattavassa kartanossa. Tukholmassa asuvasta serkustani tuli silloin niin läheinen, että minusta tuli hänen poikansa kummi. Ruotsinkieli on ollut yksi vahvuuteni koko kouluajan ja kielikylpyjä olen saanut jo perhepiirissä suunnilleen koko ikäni. Myös mieheni Johnny on ruotsinkielinen ja hänen sukunsa kanssa puhun aina ruotsia.

Olen päässyt Ruotsin hovawart rotujärjestön tuntumaan etenkin heidän facebook-ryhmänsä kautta ja huomannut, että siellä todellakin diskuteerataan ASIALLISESTI ASIOISTA ja tähdätään monipuoliseen ja avoimeen ajatustenvaihtoon. Se sopii minulle paremmin kuin hyvin! Joten todella luontevalta tuntuisi verkostoitua lahden toiselle puolelle. Tänä vuonna minulla tuli 20 vuotta rotujärjestömme jäsenyyttä Suomessa täyteen ja se oli sitten ehkä riittävästi. Mikäli sen päätöksentekijäporukka ei vaihdu selvästi ja myönteisiä kulttuurimuutoksia ei tapahdu, täytyy todellakin hakea itselle sopivampi forum muualta.

Taisteluni tuulimyllyä vastaan on kestänyt jo yli 10 vuotta

Tavoitteeni on ollut vahvistaa rotujärjestössämme palveluskoiraharrastamista alusta asti kasvattajana ja aktiivisena rotumme harrastajana jo reilusti toistakymmentä vuotta. Ja sanotaan, että koiran kouluttaminen paljastaa sen todellisen luonteen ja tässä yhteydessä voisi hyvin sanoa, että vastaavasti muutoshankkeet paljastavat puolestaan yhdistyksen todellisen tilanteen. Vuonna 2005, kun perustimme Varsinaiset Hoffit ry:n, yritimme ensin saada rotujärjestömme tekemään alueelliset hoffien harrastusryhmät virallisiksi yhdistyksiksi, kuten siihen aikaan Saksanpaimenkoiraliitossa tehtiin aluetasolla. Ajatuksemme oli, että silloin olisi helpompaa saada paikallisia aktiiveja toimimaan systemaattisemmin rotumme hyväksi mm. järjestämällä palveluskoirakokeita. Siitähän nousi yllättävän suuri älämölö. Rotujärjestömme kaksi mahtihenkilöä yritti vaikuttaa meihin varoittelemalla jo suunnilleen paranoidisesti kaikenlaisista kuvitteellisista riskeistä. No tajusimme tuulimyllyn aivan liian suureksi ja perustimme sitten ihan tavallisen palveluskoirayhdistyksen, jolla ei ole siis mitään kytköksiä rotujärjestöömme. Ja hyvä kun perustimme: vastustajiemme pelkäämät riskit jäivät täysin toteutumatta, Varsinaiset Hoffit on yksi aktiivisin FH-yhdistys maassamme ja olemme järjestäneet tähän mennessä 45 FH-koetta. Tänäkin vuonna peräti 9 koetta! Olemme todella tehneet paitsi FH:ta lajina suositummaksi myös hoffeja tunnetuiksi FH-koiriksi! Samaan aikaan rotujärjestömme epäviralliset harrastusryhmät ovat näivettyneet lähes kaikkialla olemattomiin, mikä oli toki jo silloin reilut 10 v sitten ennustettavissa. Jos ei pyritä luomaan riittävästi kantavia rakenteita, toiminta on liian henkilöihin sitoutunutta, eikä aikaa ja muutoksia kestävää toimintakulttuuria saada luotua.

Toinen iso älämölö nousi, kun muutaman muun aktiivisen harrastajan kanssa yritimme saada muutosta rotumme muotovalionarvon määräytymisen sääntöön. Siitäkin on suunnilleen 10 vuotta. Yritimme saada aikaan muutosta, joka tukisi ja aktivoisi rodussamme palveluskoirakokeisiin osallistumista. Ehdotimme vaihtoehtoina vanhaa muotovalionarvosääntöä sillä muutoksella että FH1-tuloksella voisi valioitua. No sehän sitten tulikin jonkun vuoden päästä toteen Suomen Kennelliiton ja Suomen Palveluskoiraliiton keskinäisellä sopimuksella, koska FH1 katsotaan avoimen luokan eli 2-luokan koulutustunnukseksi. Toinen ehdotuksemme silloin oli, että kaikissa lajeissa riittäisi 1-luokan tulos FI MVA -arvoon sertifikaattien lisäksi, mikä on nykyään vallitseva käytäntö maamme kaikissa palveluskoiraroduissa muutamaa rotua lukuun ottamatta. Teimme ehdotuksemme virallisesti ja ne esiteltiin yhdistyksen sääntöjen mukaan vuosikokouksessa. Mutta vastustus oli hyvin suurta, jälleen suorastaan hysteeristä ja seuraukset on taas helppo nähdä: muotovalioiden sekä käyttötuloksia tehneiden koirien määrä on nykyään selvästi vähäisempi rodussamme kuin muissa vastaavissa saksalaisissa palveluskoiraroduissa.

Mitään ei silloin eikä nykyäänkään haluta rotujärjestössämme muuttaa ja ainoa hyvin läpinäkyvästi ja harrastajakunnassa kattavasti arvostettu harrastus on ollut ja on edelleen näyttelyt, mikä näkyy vaikkapa päänäyttelymme suurena suosiona. Monissa muissa maissa joudutaan päänäyttelyyn tosissaan houkuttelemaan tulijoita, kun täällä se ja muutkin näyttelyt ovat hyvin suosittuja. Hoffihan on usein yksi suurimmista roduista ihan tavallisissakin näyttelyissä, toisin tietenkin jälleen kuin muissa palveluskoiraroduissa.

Uutena asiana kaikenlaiset muodikkaat viihdelajit, kuten rallitoko ja agility, pirstaloivat muutenkin pienen harrastajakunnan vielä pienemmäksi. Lisäksi rotujärjestön aktivistit ylläpitävät harhaa, että luonnetestillä voi jalostaa käyttöominaisuuksia. Ja monet aloittelevat harrastajat oppivat tämän täysin harhaisen käsityksen. Palveluskoiran tärkein ominaisuus on koulutettavuus ja mitä nopeammin ja näppärämmin koira saadaan koulutettua haluttuun suoritukseen, sen parempi. Palveluskoirakoetuloksetkin tulisi sikäli saavuttaa mieluiten jo nuorella koiralla, kun mietitään ominaisuuksien jalostamista. Tästä on noutajien taipumuskokeista jo tutkittua faktaakin olemassa. Rotumme saksalaisissa jalostustesteissä tavoitellaan paitsi luonteen arvioimista myös koiran oppimis- ja ongelmanratkaisukyvyn sekä yhteistyökyvyn arviointia. Siksi ne ovat testaustavoissaan lähempänä käyttökoetta kuin meidän luonnetestiä.

Monet harrastajat ja jopa kasvattajat selittävät saamattomuuttaan panostamisessaan käyttöominaisuuksiin kaikenlaisilla varsin huonosti analyyttisempaa tarkastelua kestävillä syillä, kuten vaikkapa omalla kilpailujännittämisellään. Aikuinen ihminen on tavallisesti normaalielämässään usein paljon vaativampien haasteiden edessä kuin mitä on palveluskoirakoe. Eli se on mielestäni varsin huono tekosyy. No sekin miksi kasvattaja ei nartuilleen edes yritä käyttää käyttöjalostettuja uroksia, vaan valitsee pääasiassa uroksen ulkomuodon perusteella, selittyy ainoastaan sillä, että hän arvostaa ulkomuotoa selvästi enemmän kuin käyttöominaisuuksia. 

Luonnetesti ei mittaa koulutettavuutta, monesti vaikuttaa olevan jopa päinvastoin. Olen nähnyt liian monta ns. hyvillä luonnetestipisteillä varustettua tyhmää tai keskittymiskyvytöntä koiraa, joiden koulutettavuus on todella heikkoa ja koira osaavankin kouluttajan kanssa etenee vasta varsin vanhana 4-5-vuotiaana koevalmiiksi.  Vertailun vuoksi: käyttöjalostetuilla hoffeilla Saksassa tehdään IP1-tulos 2-vuotiskaudella ja 3-vuotiskaudella yleensä sitten jo IP2 ja IP3 tulokset. 4-5 -vuotiskaudella monet ovat sitten jo mestaruuskokeiden tasolla. Näin se pitäisi mennä, silloin kun jalostetaan käyttöominaisuuksia.

Mutta suomalaiset rodun harrastajat on valitettavasti opetettu hokemaan kuin mantraa myös sitä, että hovawart kypsyy hitaasti ja siksi se tulee hitaasti koevalmiiksi. Hidas edistyminen johtuu vain siitä, että maassamme rodun koulutettavuus on keskimäärin varsin heikkoa. Monet koirat ovat liian tyhmiä tai keskittymiskyvyttömiä ja siksi hitaasti oppivia, vaikka niitä paljon koulutettaisiinkin. Ja aika harvassa ovat ne harrastajat, jotka jaksavat panostaa vuosikaupalla jo alimpien luokkien tulosten saavuttamiseen. Sosiaalisten taitojenkin oppiminen on positiivisessa yhteydessä eniten älykkyyden kanssa ja tyhmemmät koirat eivät opi yhteistyön normeja, jotka kantaisivat esim. koesuorituksissa, vaan tekevät kokeissa mitä sattuu, eikä kuten on yhdessä harjoiteltu ja sovittu.

Kolmas asia, josta olen jo paljon aiemminkin kirjoittanut, on se vanha totuus, että seura tekee kaltaisekseen. Jos et pyri treenaamaan tavoitteellisten osaavien harrastajien kanssa, on tiesi väistämättä pitkä jos ei vallan jo etukäteen pystyssä tuloksekasta koeuraa ajatellen. Valitettavan monessa näistä epävirallisista rotumme harrastusporukoista on ollut pääasiassa osaamattomia palveluskoiraharrastajia ja koekulttuuria ei ole muodostunut kuin muutamalla paikkakunnalla, mutta niissäkin vain osallistumisen ei järjestämisen näkökulmasta.

Näiden kaikkien asioiden yhteisvaikutuksen seuraukset voi helposti arvata. Palveluskoiraharrastaminen on rodussamme vähentynyt suuresti lähes vuosi vuodelta jääden viime vuonna jopa alle 100 koekäynnin. Tänä vuonna koekäyntejä tullee olemaan vielä selvästi vähemmän. Maamme koirakannan puitteissa alkaa olla jo hyvin vaikea, jollei mahdotonta, jalostaa rodussamme käyttöominaisuuksia. Hovawartin tulevaisuus palveluskoirana näyttää Suomessa siis koko ajan rodun tasolla yhä huonommalta. Se ei riitä, että rodun JTO:ssa eli jalostuksen tavoiteohjelmassa on jo vuosia, ehkä koko sen olemassaolon aikana, mainittu, että palveluskoirakokeisiin osallistumista halutaan vahvistaa. Se on pelkkää sanahelinää, kaksinaismoralistista propagandaa, koska ei ole edes yritetty tehdä todellisia harrastamiseen kannustavia muutoksia.

Onneksi Tallivahtien omistajat näkevät pk-harrastamisen edelleenkin mukavana ja tavoiteltavana ja ymmärtävät käyttökokeiden olevan oleellisia käyttöominaisuuksia, etenkin koulutettavuutta jalostettaessa. Näin ainakin oma pieni ja aktiivinen pk-forumimme toimii ja nykyään hienosti jo vahvistaa itse itseään, kun koiranohjaajien taidotkin alkavat olla joukossamme jo varsin kehittyneet. Käyttöhoffien jalostus myös selvästi kiinnostaa ihmisiä enemmän ja enemmän. Sen huomaan hyvin nyt käynnistellessäni Hertan ja Raksun N ja O –pentueidemme markkinointia. Laitoin käyttökoiraharrastajien omalle forumille www.working-dog.eu:hun pentuemainokset viime ja edellisellä viikolla. Ne ovat molemmat yltäneet ennätyssuosioon: molemmat ovat jo tällä viikolla olleet kaikkien palveluskoirarotujen 50 katsotuimman yhdistelmän joukossa sekä ainoina hovawartien pentuesuunnitelmina että ainoina suomalaisina pentuesuunnitelmina! Omassa rodussamme ne ovat selvästi kaikista kiinnostavimmat viime viikkojen pentuemainoksista. Toivottavasti kansainvälinen kiinnostus käyttöhoffeihin voisi nostaa myös maassamme niiden arvostusta, suomalaisethan tunnetusti ihannoivat kaikkea ulkomaalaistaustaista. Saa nähdä, pentukysyntäni on kuitenkin jo alkanut mukavasti ja toivottavasti palveluskoiraharrastajat ymmärtävät käyttöjalostettujen hoffien olevan mukavia ja terveitä harrastuskumppaneita, joiden kanssa arkikin yleensä sujuu mutkattomasti.

LOPUKSI: En muistanutkaan kuinka ihanaa on pennun kouluttaminen!

Siitä on jo seitsemän vuotta, kun viimeksi sain Repe-pentua kouluttaa ja nyt sitä iloa taas riittää! Repen pennuista jätimme nimittäin itsellemme Ällikkämies Miron, joka on virallisesti Tallivahdin Mirakelmann, eli ihmemies. Ällikkämies tulee Lassi ja Leevi – sarjakuvasta ja on yksi Lassin mielikuvitushahmo ja sehän tarkoittaa ihmemiestä.
Miro on innokas ja nopea oppija ja on saanut jo meikäläisen miettimään uusia unelmia ja tavoitteita yhteistyöllemme. Saa nähdä mitä kaikkea HAUskaa tulevaisuus tuo tullessaan – nyt kuitenkin nautin leikinomaisesta yhteistyöstä vielä pikkuisen ja hyvin reippaan ällikkämiehemme kanssa!