22.9.2018 oli pienen seuramme Varsinaiset Hoffit ry:n 60. erikoisjälkikoe, neljäs järjestämämme rotumestaruuskoe ja suurin järjestämämme koe belgianpaimenkoirien SBPKY:n FH RM. Siitä tuli monestakin syystä ikimuistoinen: koe järjestettiin Maskun sijaan Hinnerjoella, Surunkylässä, koirakoita oli 10, joista peräti 9 FH2-luokassa, kova tuuli erotteli jyvät akanoista rankalla kädellä ja Surunkylä sai koko ajan herkemmin aikaan hysteerisen naurunpyrskähdyksen mitä pidemmälle päivä ja koe eteni.

 

Saimme järjestäjinä paljon kiitosta koejärjestelyistä ja puhvettiemäntä Varpun herkullisesta kanakeitosta. Meikäläinen FH-fanaatikkona toimi vastaavana koetoimitsijana, ratamestarina ja jäljentekijänä ja urakoi sielunsa kyllyydestä mitä parhaan harrastuksen parissa. KIITOS VIELÄ tätäkin kautta ihan KAIKILLE mukana olleille, kyllä kelpaa hyvässä seurassa harrastaa tätä upeaa lajia!

 

 

13 toimintavuotemme aikana 60 FH-kokeen järjestäminen on jo itsessään huikea saavutus ja olemme varmasti yksi aktiivisimmista pk-yhdistyksistä koko Suomessa, vaikka jäsenmäärämme on ollut koko ajan pieni, noin 10. Olen osallistunut kaikilla koirillani, paitsi en vielä Miron kanssa, seuramme FH-kokeisiin ja Sissin ja Repen kanssa olin monesti molemmilla samassa kokeessa. Olen ollut lähes joka kokeessamme joko järjestäjänä tai osallistujana ja järjestäjänä kaikkiaan vähän enemmän. Koirieni kanssa saavuttamistani 38 jälkikoetuloksesta 22 FH-tulosta on omista kyläkokeistamme. PAJÄ ja FH koekäyntejä minulla on yhteensä 84 nyt viiden hoffini kanssa, 75 % niistä on ollut voittajaluokassa, ja kokonaistulosprosenttini kokeista on 45 %. Se on varsin hyvä, koska jälki on aina korostuneesti olosuhdelaji ja mittaa hyvin koiran kapasiteettia ratkaista nekin ongelmat, joita ohjaaja ei ole edes koulutuksessa ymmärtänyt sen kanssa treenata.

 

Jäljentekijänä olen ollut kokeissa varmaan yli 200 jäljellä, joista kaksi on ollut palveluskoirakoejälkiä, PAJÄ3, ja lisäksi muutama suojelukokeen jälki IPO3. Erikoisjälkiä ja FH2 luokan jälkiä olen tehnyt selvästi eniten. Jäljentekijä kävelee erikoisjälki- ja suojelukokeessa jäljestävän koirakon perässä ja se on varsinainen aitiopaikka seurata koirakon työskentelyä. Olen aina sanonut, että käyttökoe on aina hyvä oppimisfoorumi ja olen oppinut todella paljon. Viimeksi lauantaina belgien FH RM:ssä tai paremminkin sen jälkeisenä yönä oivalluksia tuli niin paljon, että nyt olin ihan pakotettu kirjaamaan ne ylös myös tänne blogiini.

 

 

Tätä olen miettinyt toki jo aiemmin ja selvästi sen havaitsi nyt lauantain isossa 10 koirakon kokeessamme. Osa koirakoista oli harjoitellut jäljestämistyylin, jossa liina on lähes koko suorituksen ajan löysänä. Siinä koulutustavassa koiralle luodaan vahva sääntötietoisuus ja kurinalainen suoritustapa, jonka myötä samalla myös koiran tuntema suorituspaine ja itsekontrolli ovat voimakkaita. Näin koulutettu koira työskentelee häntä alhaalla ja varsin hitaasti ja kuuliaisesti askel askeleelta. Se toimiikin ihan hyvin, kun jälki on selvästi helppo, kuten tunnin vanha ja FH2-jälkeä puolet lyhyempi IPO3 jälki.

 

Ongelmat alkavat silloin, kun näin koulutettu koira ei saa hajua seuraavista lähellä olevista askeleista. Useimmiten koira tulee epävarmaksi, sillä se ei osaa eikä voi kuuliaana koirana rikkoa sääntöä ja vaan edetä kauemmas ja etsiä jälkeä sieltä, vaan se jää pyörimään vajaan liinan mitan päähän ohjaajasta. Nämä ongelmat näkyivät hyvin lauantainkin vaativissa olosuhteissa: moni kuuliaisuuskeskeisesti koulutettu koira teki paljon varmisteluja ja tarkasteluja jo pian lähtöpaalun jälkeen ja nimesinkin leikilläni niiden kuviot malipyörähdyksiksi. Riittävän kauan etsittyään sekä koira että ohjaaja lannistuvat ja tuomari keskeyttää suorituksen. Tällainen koiran koulutustapa on selvästi enemmän muotia Uudellamaalla ja päälajinaan suojelua pitävien harrastajien keskuudessa.

 

Hallinnan maksimointi on tietenkin myös luontevaa Uudenmaan taajamissa asuville palveluskoiraharrastajille, jotta yhteiselo koiran kanssa yhteiskunnassamme olisi ylipäätään mielekästä. Kaupunkialueilla kontrolliin ja ohjaukseen perustuvat koiraharrastukset ovat muutenkin tavallisempia ja agilitya, tokoa, rallytokoa sekä suojelun B ja C osia voi harrastaa halleissa ympärivuoden. Me maalaiset viihdymme luonnossa, haluamme asua lähellä luontoa ja valikoimme koiraharrastuksiksi siksi vaikkapa metsästyksen tai palveluskoiralajeista maasto-olosuhteisiin perustuvat lajit, kuten PAJÄ ja FH. Olisi mielenkiintoista, jos joku koiraharrastaja innostuisi vaikkapa yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyvää pro gradu-työtään tekemään koiraharrastamisen alueellisista eroista. Se voisi auttaa vaikkapa koiranpitokulttuurin kehittämisessä, mihin SKL:kin haastetaan koko ajan enemmän.

 

 

Täällä meilläpäin on huomattavasti tavallisempaa ajaa jälkeä liinatuella kuin ilman sitä. Silloin veto aiheuttaa aina vetoa, mikä tuottaa koiraan painetta edetä luotisuoraan jäljellä. Liinatuella ajava koira harvemmin pyörähtelee jäljellä niin paljon kuin löysällä liinalla ajava koira. Liina aktivoi koiraa eteenpäin myös ongelmatilanteissa ja lisää suoritukseen viettiä ja voimaa.

 

Poikkeuksen tekevät luonnollisesti kulmat, sillä niissä liinatukea ei voi hyödyntää. Kulmatyöskentely paljaastakin mielestäni parhaiten koiran loogisen päättelykyvyn, koulutustason ja hajutyöhön keskittymisen: tilanteen tasalla oleva koira etsii jälkeä yleensä välittömästi oikeasta suunnasta ja työskentely näyttää systemaattiselta. Koiran tavoitteellisuus säilyy hyvin, eikä jäljen ajovietti laske.

 

Olen pitänyt useita peltojälkikursseja, joille on osallistunut paitsi tähän lempilajini FH-kokeisiin tähtääviä eri rotuisia ja tasoisia koirakoita myös esim. MEJÄ-kokeeseen tähtäävä mäyräkoira. Sen kanssa tavoite oli juurikin saada koiran suoritusta nopeammaksi, suoraviivaisemmaksi, eli vietikkään tavoitteelliseksi. Yksi työskentelyn tehostamisen keskeinen tekijä oli juurikin ohjaajan liinatuen vahvistaminen.

 

Toki koirissa on luontaisia eroja myös jäljestyshalussa ja vietikkyydessä. Innokkaimmat harrastajat yrittävät ”aivopestä” koiran jälkihommiin jo pennusta pitäen ruokkimalla sen pääasiassa jäljeltä. Tämähän onnistuu tietenkin parhaiten niiltä, jotka sattuvat asumaan treenipellon vieressä ja joilla on aikaa jäljestää pari kertaa päivässä. Näin jäljestä muodostuu koiralle luonnollisesti elintärkeä asia.

 

Koiran palo jäljestämiseen voi olla myös geneettistä, kuten Repelläni. Sen saksalainen isä Cid oli myös ns. jälkihullu koira. Sellaiseksi voi todella kutsua koiraa, jolle jälki on elämän parasta huumetta ja jo koiran paalulle vieminen on usein haasteellista, koska sen imu jäljelle on niin voimakas. Repehän veti jo pentuna paalulle niin että jarruttaessani sitä se ikään kuin ui sammakkoa lähtöpaalulle asti. Ja hädin tuskin pääsi jaloilleen edes paalulla. Sen palo jäljelle roihuaa edelleenkin. Se on Repestä ihan parasta mitä koira voi tehdä. Toki se nauttii myös hurmurin roolistaan niin ihmisten kuin narttukoirien kanssa sekä vahtihommista.

 

 

Voimakas vietti näkyy uljaana hännän kantona ja tavoitteellisena, sitkeänä yrittämisenä, mutta tuottaa myös haastetta koiran hallintaan. Vietikkään koiran vie vietti helpommin myös harhalle tai esineiden yli. Kuuliaisuuden vahvistaminen jälkitreenin lisäksi on tärkeää. Tämä kirkastui minulle erityisesti viime kokeessamme, jossa Repe kääntyi voimakkaasti vetäen harhalle ja suorituksemme keskeytyi. Harhautumisia meillä on yhteisellä urallamme joku 4-5 ja ne tulevat aina minulle täysin yllättäin. Harhaongelma on tyypillisesti sellainen, että harvoja koiria saa treeneissä lähtemään harhajäljelle. Ei Repekään lähde edes silloin, kun harhajälki on tehty narttukoiran kanssa. Nyt jälkeenpäin kun yritän miettiä harhautumisiimme yhteistä selittäjää, tunnistan ainakin sen, että riski kasvaa silloin kun en ole tavoitteellisesti treenannut tottelevaisuutta Repen kanssa. Nythän siitä on jo 2 vuotta kun viimeksi tottistelimme koetavoittein. Sen jälkeen Repe on selvästi villiintynyt. Arjessa maalla meillä ei tule riittävästi hallinnan ja tottelevaisuuden treeniä, eli minun täytyy sitä tietoisesti tehdä ja siinähän olen tunnetusti hyvin laiska. Hallintaongelma selittää varmasti osan myös parin viime vuoden esineilmaisun ongelmastamme. Parin viikon päästä olisi rotumestaruuskokeemme, jonka Var-Hoffit järjestävät sitten 2013 hoffien FH RM-kokeen. Siellä olisi tavoite kisata ja hallintaakin täytyy ehtiä vahvistamaan ennen sitä…

 

Myös belgien FH RM-kokeessa vietikkäimmät koirat lähtivät todennäköisemmin harhajäljelle. Matala viettiset ja jokseenkin epävarman ja haluttoman oloiset jäljestäjät puolestaan kadottivat jäljen ja todennäköisimmin kulmassa. Toki vietikäs koira voi myös kadottaa jäljen kulmaan, mutta silloin kyse on muusta kuin yrittämisen ja etenemisen puutteesta. Se todennäköisesti etenee ja etsii liian kaukaa, yli 10 m säteellä ohjaajasta, jolloin suoritus keskeytetään, kun ohjaaja joutuu poistumaan jäljeltä.

 

 

Vietikkään koiran työskentely näyttää maallikollekin voimakkaalta ja koiran palo jäljestää on selvä. Vietitön koira näyttää siltä, että eteneminen jäljellä voi loppua milloin vaan ja se vain suorittaa ”viranpuolesta” jälkeä. Tämän pitäisi näkyä mielestäni nykyistä paremmin myös peltojälkeä, IPO:a ja FH:ta, arvostelevien tuomareiden pisteissä, mutta valitettavasti se näkyy yhä harvemmin. Moni tuomari arvostaa aivan liikaa suorituksen kuuliaisuutta ja pakotetun näköistä suoritusta. Se tulee heikentämään varmasti palveluskoirien kykyä jäljestää, koska muoti muuttaa koiran ominaisuuksia, siitä on paljon näyttöä niin näyttelyistä kuin käyttöpuolelta. Koiran halu ja kyky jäljestää näkyy ennen muuta vaativissa olosuhteissa, kuten lauantain kovassa tuulessa. Se todellakin erotti jyvät akanoista. Viettiensä vieminä harhautuneista koirista en olisi ylipäätään lainkaan huolissani, sillä työskentelyn loppuun viemisessä vietti on välttämätön. Pakotetusti suorittavien ja ilottomasti jäljestävien koirien puolesta olen enemmän huolestunut.

 

 

Tähän kokonaisuuteen liittyy myös se, miksi koiran tunnetilasta puhuminen on etenkin suojeluharrastajien keskuudessa yhä suuremmassa muodissa. Jos koiralla ei ole omaa intoa ja halua työskennellä, se täytyy siihen jotenkin taikoa. Haluton, vietitön koira ei ole mielestäni kuitenkaan hyvä palveluskoira, eikä etenkään hyvä jälkikoira. Toivoisinkin, että jatkossa koiran työskentelyn voimakkuus ja vietikkyys jäljellä nousisi selvästi kuuliaista suorittamista suurempaan arvoon. Muuten epäilen, että tulevaisuudessa palveluskoirien tilalla itsenäistä läpivientikykyä vaativissa hommissa täytyy käyttää metsästyskoiria, joilla viettikestävyys on rodusta riippumatta yksi keskeinen jalostustavoite. Se risteys tulee eteemme nopeammin kuin osaamme odottaakaan. Mutta sitä ennen, hyödyntäkää hyvät kanssaharrastajat koirienne viettiä ja opetelkaa se myös liinatuen avulla näyttämään.

 

 

t. Minna ja vietikkäät jälkihoffit Repe & Miro