Aina silloin tällöin joku ajatus jää vaivaamaan minua niin vahvasti, että se on ihan pakko kirjoittaa ja samalla pohtia perusteellisesti. Tämä blogikirjoitus syntyi ajatuksesta, joka syntyi Hovawart Suomi Facebook-ryhmän keskustelusta. Siinä hovawarturos oli päätynyt pihakoiraksi, joka pahimmassa tapauksessa pääsee ihmisten kanssa tekemisiin vain silloin kun sen kanssa mennään lenkille, eli aivan liian vähän. Siitä seurauksena koiran sosiaalistaminen ja yhteistyön vahvistaminen jää yleensä heikoksi ja kun koira aikuistumisen myötä muuttuu omanarvonsa tuntevaksi aikuiseksi urokseksi, jolla on mielipiteitä ja paljon voimaa ilman yhteistyövalmiuksia, voi hyvin kuvitella, että tilanne voi kääntyä helposti jopa vaaralliseksi. Keskusteluketjun koira olikin jo alkanut näyttämään aggressiivisuutta niin perheenjäsenille kuin perhetutuille. Minulle ja monille muillekin tuli keskusteluketjusta niin paha mieli, että asia jäi vaivaamaan. Mietin, että tässä on jälleen yksi väärinymmärretty hovawart ja lähdin miettimään mistä tällaiset väärinymmärrykset oikein johtuvat. Löysin siihen mielestäni kolme keskeistä harhaluuloa, jotka maassamme ovat vallalla rodustamme.

1. Hovawart EI OLE molossirotu, toisin kun yleisesti luullaan, eli vaikka se kuuluu FCI:n luokituksessa ryhmään 2. se ei ole tyypiltään massiivinen, tynnyrimäinen ja raskasrakenteinen, kuten molossit, vaan se on varsin tyypillisen palveluskoirarodun kokoinen: nartut n. 32 kg ja urokset n. 40 kg painoltaan, hovawart on melko korkea ja kapea, pitkärunkoinen koira, lennokkaasti ja ketterästi liikkuva koira. Massiivisuuden ja suuren koon jalostaminen liittyy yleensä rodussa kuin rodussa näyttelyharrastamiseen, jossa mitä suurempi ja massiivisempi koira on, sitä näyttävämpänä sitä pidetään.
2. Hovawart EI OLE vahtikoiraksi jalostettu koira, kuten vaikkapa laumanvartijat, vaan hovawartin jalostus on perustunut palveluskoirakokeista suojelukokeisiin jo ensimmäisestä rotumme kantakirjasta lähtien vuodesta 1922. Vielä 90-luvulla suojeluharrastus oli hyvin voimissaan rodun suurimmassa rotujärjestössä Saksassa ja kasvattajat kouluttivat myös jalostusnarttunsa suojelukoetuloksiin. Suojelukoiriin jalostetaan dominanssia, joka tuottaa puolustuskäyttäytymistä. Dominanssi tuottaa myös vahtimiskäyttäytymistä, erilaisten asioiden ja ihmistenkin omimista ja näkyy myös käyttäytymisessä vahvoina mielipiteinä, mustasukkaisuutena ja itsepäisyytenä. Se on myös laumanvartijoilla vahtimista tuottava ominaisuus, mutta sillä erolla, että hovawart palveluskoirana haluaa tehdä yhteistyötä, oppii nopeasti, on aloitteellinen, avoin ja huomattavasti energisempi ja leikkisämpi kuin laumanvartijat. Laumanvartijat on jalostettu passiivisiksi, odottamaan riittävän suuria ja poikkeavia ärsykkeitä, hovawart aktiivisena ja ulospäinsuuntautuvana reagoi huomattavasti helpommin kaikenlaisiin ärsykkeisiin. Tämä hovawart, jonka me tunnemme, on tavoitteellisesti jalostettu alun perin palveluskoiraksi, joka suojelukoiran tavoin yleensä nauttii myös vahtimisesta. Mutta palveluskoirana se on ensisijaisesti jalostettu yhteistyöhön ihmisen kanssa ja se on todellinen paras ystävä, joka haluaa olla kanssasi koko ajan ja joka paikassa. Jos parhaan ystävän unohtaa pihan perälle, se kärsii todennäköisesti yksinäisyydestä ja voi jopa masentua niin että kääntyy sisäänpäin ja tulee arvaamattomaksi, kuten masentuneet ihmisetkin usein.
3. Kolmas harhaluulo liittyy luonteen jalostamiseen, mitä maassamme on rodussamme pyritty tekemään pääasiassa suomalaisen perinteisen luonnetestin avulla. Tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että tällä maamme ”virallisella” luonnetestillä ei ole yhteyttä geneettisiin pysyviin luonteenominaisuuksiin, jolloin sillä ei voi jalostaa koirien luonnetta. Luonnetestissä tutkittujen muuttujien periytymisasteiden arviot ovat jalostukseen liian alhaisia (0 - 0.16). Jos luonnetestillä ei ole jalostettu rotuamme niin miten sen luonne on maassamme jalostunut? Suurin selittävä tekijä varmastikin on kasvattajan mieltymys, eli jokainen kasvattaja on valinnut itselleen sopivan koiran jalostuskoiraksi ja sitten etsii sille mieluisan puolison. Valitettavasti rotuamme on jalostettu maassamme jo monta vuosikymmentä ennen muuta ulkomuotokriteerein näyttelyiden ollessa ylivoimaisesti, yli 15 kertaisesti, suositumpi harrastus kuin käyttökokeet, jotka hovawartilla siis ovat palveluskoirakokeita. Näin aktiivista näyttelyharrastamista ei todennäköisesti ole rodussamme missään muussa maassa kuin meillä. Aktiivisen näyttelyharrastamisen myötä rotuumme on maassamme jalostunut luonnollisesti myös näyttelykoirille tyypillinen luonne: pehmeä ja passiivinen. Tällä hetkellä on todennäköistä, että suurin osa ihmisistä kuvittelee hovawartin olevan alunperinkin juuri sellainen kuin näyttelykoirat yleensä ovat, koska näkevät niitä pääasiassa näyttelyissä. Samalla palveluskoiralle tärkein vahvuus, koulutettavuus on heikentynyt rodussamme selvästi, mikä on samalla romahduttanut palveluskoiralajien harrastamisen rodussamme. Vanhoista suojelukoirajalostuksen vahvuuksista voi osalla koirista edelleen ilmetä korostunutta dominanssia, eli nauttimista mm. aggressiosta, vääntämisestä ja voiman käytöstä. Kun koulutettavuutta ei ole vaalittu, niin lopputuloksena on koira, jonka kanssa yhteistyö on vaikeaa, joka ei opi helpolla tavoitteellista toimintaa, siksi että on liian tyhmä oppiakseen helposti tai siksi ettei se sitoudu riittävästi rakenteisiin, sääntöihin ja tavoitteisiin. Tällainen koira tekee mitä sattuu, on itsepäinen ja pyrkii dominoimaan. Pahimmillaan se on myös niin pehmeä koira, joka passivoituu omaan kuplaansa niin, että sitä ei pysty motivoimaan millään tavalla. Siltä osin voi hovawart nyt maassamme monesti muistuttaa laumanvartijatyyppisiä koiria, mutta se on kuitenkin yleensä selvästi aktiivisempi ja puree luonnollisesti selvästi helpommin, koska pureminen on rotuumme alun perin jalostettu geneettinen vahvuus, toisin kuin laumanvartijoilla. Passiivinen hovawartikin voi sikäli helposti käyttää hampaita ja puraista, minkä vuoksi yhteistyöhön panostaminen kouluttamalla on hoffien kohdalla tärkeämpää verrattuna vanhoihin molossityyppisiin vahtikoiriin ja laumanvartijoihin, joita yleensä ei sen kummemmin edes yritetä kouluttaa. Voi hyvin sanoa, että maamme hovawart-kanta on luonteeltaan jo vuosikymmenien tavoitteellisen jalostamisen puuttuessa varsin heterogeeninen ja ulkomuodostakin tunnistaa hyvin kenen kasvattajan koira on kyseessä. Rotukoirajalostamisessa näin ei tietenkään tulisi olla, sillä silloin kun jalostus on onnistunut, populaatiossa on vallitsevasti samoja vahvuuksia.

Pennunostajan kannalta tilanne on tietenkin siitä hankala, että täytyisi löytää kasvattaja, jonka koiraihanne on samanlainen kuin itsellä on. Olen huomannut, että aiemmin passiivisen näyttelykasvatetun hovawartin omistaneet ihmiset usein yllättyvät palveluskoiratyyppisistä Tallivahdeista. He yllättyvät yleensä Tallivahtien energisyydestä, yhteistyöhalusta ja avoimuudesta. Palveluskoiraharrastamiseen itselleen koirakaveria hankkivat yleensä yllättyvät puolestaan siitä, kuinka helppo Tallivahti on yleensä kouluttaa ja kuinka suoritusvarmoja ne ovat erilaisissa tilanteissa. Palveluskoiran pitääkin olla helppo kouluttaa ja parhaiten jalostumisen onnistuminen näkyy tietenkin siinä, että käyttötuloksen, eli palveluskoirakoetuloksen, saa suoritettua jo nuorella 1,5-3-vuotiaalla hovawartilla. Ja vielä niinkin, että koiran kouluttamisessa koetulokseen onnistuvat sujuvasti myös aloittelevat palveluskoiraharrastajat. No, sellaiset ihmiset, jotka osaavat tietoa hankkia ja ovat lukeneet esim. juurikin näitä kotisivujeni blogeja, eivät yleensä ylläty mistään ja vaikka he olisivat ensimmäistä koiraansa ostamassa, voin luottaa siihen että yhteistyö tulee sujumaan niin koiran kuin minunkin kanssa. Suosittelen siis pennunostajille, että perehdytte etukäteen siihen millaisia hovawarteja kasvattaja pyrkii kasvattamaan – rodussamme on maassamme suuria eroja kasvattajien omien mieltymysten mukaan.

Nyt alkavat suunnitelmat tämän vuodenR- ja S-pentueiden osalta olla valmiina ja R-pentueen emän Mendyn juoksua on kovasti odotettu jo joulukuusta asti: hyvää kannattaakin odottaa! Tässä välissä sen tuleva sulhanen Kapu parhaillaan harjoittelee astumista toisen nartun kanssa, joten onpa sitten ainakin toinen jo hommissa kokenut, kun h-hetki koittaa.

Omat treenisuunnitelmani menivät talven hallikauden alkuosalta mönkään, kun Miro loukkasi joulukuun lapin lomamme lopussa toisen polvensa. Polvi oli vetolaatikkotestissä hyvin tiukka myös koiran ollessa huumattuna, mutta eturistisidevamma on tyypillisin urheilukoirien vamma ja sen varmistamiseksi tehtiin tähystysleikkaus. Siinä huomattiin, että ristiside oli sen verran repeytynyt, että sille tehtiin lopulta TPLO-leikkaus, eli luusiirrännäinen, joka vähentää eturistisiteen vammautumisriskiä jatkossa. Polven nivelsiteet olivat ehjät ja ristisidekin siis ihan tiukka, joten polvi on täysin normaalia rasitusta edelleen kestävä, kunhan tuo luusiirrännäinen luutuu. Siihen menee vielä noin kuukausi. Sen jälkeen, eli helmikuun puolivälin aikoihin, voimme jatkaa treenejä normaalisti kohti seuraavaa koekautta. Leikkaus yleensä onnistuu hyvin, mutta haasteellisin on aina tämä paranemisaika, kun energinen, aina vapaana ollut ja voimakkaasti liikkumaan tottunut koira joutuu olemaan hihnassa lenkeillä. Mutta nyt näyttää jo varsin hyvältä kahden viikon jälkeen leikkauksesta. Olen pikkuhiljaa parin kuukauden ajan työstänyt myös 20-vuotisen kasvattajaurani onnistumisen analyysia ja se on viimeisiä silauksia vaille valmis. Siitä sitten seuraavaksi!