Ihanan penturikas alkukesä on jo takanapäin ja kasvatusharrastuksen kovimmat kiireet tältä erää ohi. Nyt lähettelemme ketjusähköposteja pikkuG:den omistajien kanssa ja kerromme puolin ja toisin kuulumisia ja jaamme koulutusvinkkejä. Kaikkialta tulee mukavia uutisia pikkunuppujen seikkailuista. Näistä pennuistahan meni jopa entistä useampi maatilojen vahdeiksi ja niissähän riittää hoffille sopivia hommia ja virikkeitä jo pennusta asti. On ihanaa lukea kuinka nuppuset ovat suhtautuneet erilaisiin kotieläimiin, hevosiin, kissoihin, lehmiin ja possuihin. Kasvattajana olen hyvin iloinen myös siitä, että suunnilleen puolet uusista omistajista ovat olleet innostuneita opettamaan jäljen alkeita pennuilleen ja makkararuuduista onkin jo edetty oikeille lyhyille peltojäljille. Toivottavasti into jatkuu ja taitojen kehittämiseen löytyisi sopiva palveluskoirayhdistys ja –harrastusporukka. Niinhän sitä sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen ja siksi sopivan oppimisympäristön löytäminen on mielestäni etenkin harrastuksen alkuvaiheessa erittäin tärkeää. Mikäli into kasvaa unelmiksi, niin unelmien jalostaminen tavoitteiksi vaatiikin jo jäsentyneempää osaamista.

Meikäläisellä on aina ollut vilkas mielikuvitus ja sehän on usein yhteydessä myös kaikenlaiseen unelmointiin. Koiraharrastamisessa unelmani ja myös tavoitteeni jakautuvat nykyisin vähän eri suuntiin – kasvattamiseen, pk-harrastuksiin ja näyttelyihin, ja usein joudun aktiivisemminkin priorisoimaan niitä ja ajankäyttöäni. 

Kasvattaminenhan on ollut nyt se aikaani vievin koiraharrastus viime kuukausina. Se on hyvin mielenkiintoista ja luonteen jalostamisen tavoitteet tyydyttävät ammatillista kasvuani myös psykologina. Monet geeneihin perustuvat ominaisuudethan ovat niin ihmisillä kuin eläimillä hyvin samanlaisia ja sitähän nykyään tietoisesti hyödynnetään. Esim. rotukoirien sairaustutkimusten tuloksista saadaan hyvää tietoa samojen sairauksien perinnöllisyydestä myös ihmisillä. Lisäksi monet psykologit hyödyntävät ammattiosaamistaan myös koirien käyttäytymisen ymmärtämisessä. Muutama kollegani Suomessa on jo tätä työkseen tehnyt mm. ongelmakoirakoulutuksessa ja maahammehan tulee syksyllä vieraaksi amerikkalainen psykologian professori, joka onkin nyt tutkinut viime vuodet koiria. Kasvattajaharrastuksen avulla voi myös luoda varsin mukavan ihmissuhdeverkoston – saada valikoituja "sukulaisia" karvalasten kautta.

Erilaisten unelmien ja tavoitteiden ristiriitaisuus helposti kuitenkin hidastaa tavoitteisiin pääsyä. Pk-harrastamiseen olen panostanut kaiken kaikkiaan viimeisten viiden vuoden aikana eri tavoin eniten. Olen näinä vuosina kaiken lisäksi treenannut aina kolmea koiraani yhtä aikaa. Vanhaa koira, joka on jäähdyttely/virkistysharrastusvaiheessa, keski-ikäistä koira parhaassa koeiässä ja yhtä pentua/nuorta koiraa aloittajavaiheessa. Jälkitreenissä teen siis esimerkiksi usein kaksi lyhyempää jälkeä, joista toisessa on enemmän makkaraa nuorukaiselle ja toisessa vähemmän makkaraa mummolle. Sitten teen noin 60% koejäljen pituisen jäljen kisakoiralleni. Tottiksessa sama suhde näkyy ajankäytössäni niin että kisakoiraan panostan yhtä paljon kuin kahteen muuhun yhteensä. Toki aina koirien vireystilan ja harjoitustavoitteiden mukaisesti jaksottaen. Mutta voit hyvin kuvitella, että näissä tavoitteissa edistyminen ja kolmen koiran kanssa harrastaminen vie minulta paljon aikaa.

Koetavoitteiden saavuttaminen on hidastunut etenkin vuosina, jolloin meillä on ollut pennut. Silloin käytännössä lähes 3 kk on aikaa, jolloin ei juurikaan ehdi treenata omia koiriaan. Nyt kun meillä on ollut kesäpennut peräkkäisinä vuosina 2010 ja 2011, jälkikokeisiin valmistaumiseni on jäänyt aivan liian vähäiseksi. Sen huomaa etenkin nyt kun tavoittelen Sissin kanssa tuloksia jäljen ylimmissä voittajaluokissa PAJÄ3 ja FH2. Siellä vaatimustaso on jo selvästi suurempi kuin alemmissa luokissa ja treenipanostuksenkin täytyisi luonnollisesti olla sen mukaista.

Miten sitten voisin säilyttää nämä molemmat tavoitteet: tavoitella KVA-titteliin tuloksia jälkien voittajaluokissa ja sitten vielä kasvattaa ihania hoffin nuppuja? Yksi vaihtoehto olisi se, että pennut syntyisivät sijoitusnarttujeni kodeissa. Silloin menetän toki niiden tuottamasta ihanasta pentuenergiasta osan, mutta voisin paremmin panostaa omien koirieni kouluttamiseen. Toinen vaihtoehto olisi vähentää jompaakumpaa harrastamista. Pentujahan meillä on ollut aiemmin enintään joka toinen vuosi paitsi tosiaan tänä ja viime vuonna. Harvemmalla pentuerytmillä on pk-treenaaminenkin onnistunut ihan riittävän hyvin. Toisaalta kasvatusharrastuksen tatsi ja ominaisuuksien jalostamisen näkökulma säilyy paremmin, jos pentuja tulee useammin. Minähän pennutan jatkossakin yhden nartun vain kertaalleen ja sikäli pystyn sukupolvissa etenemään aika joustavasti ja näen mitkä ominaisuudet suvussa eteenpäin siirtyvät. F- ja G-pentumme ovat jo kolmannen sukupolven Tallivahteja. Voi hyvin olla, että kun tiedostan eri ominaisuuksien periytymistä mielestäni riittävästi, kasvatusharrastusintoni vähenee ihan itsestään ja aikaani omien koirieni kouluttamiseen vapautuu enemmän. Nyt intoa ja kehityshaasteita kasvattamisessa vielä kuitenkin piisaa.

Yhden unelmani sain toteutumaan heinäkuun puolivälissä, kun olimme perhelomalla Ruotsissa. Olin haaveillut jo pitempään, että saisin nartuilleni maamme muotovalion arvon lisäksi myös Ruotsin muotovalion arvot. Abba-mummo toteutti haaveeni Alftassa 9v 9kk iässä, kun siitä tuli siellä ROP ja samalla Ruotsin sertin myötä maan valio. Sissi 5 v pisti vieläkin paremmaksi Tvååkerin kansainvälisessä näyttelyssä, jossa se oli VSP, sai sekä Ruotsin sertin että toisen CACIBinsa. Näin siitä tulee myös Ruotsin valio ja vielä kruunuksi C.I.B., eli kansainvälinen muotovalio. Yhdenlaiset koiraharrastamisen unelmani näin täyttyivät ja juhlatunnelma säilyy varmasti koko loppuvuoden! Näyttelyrintamalla Abba ja Sissi ovat osaltaan jo suurimmatkin toiveeni toteuttaneet. Jatkossa näyttelyunelmani liittyvät Repeen ja täytyy myöntää, että sekä ne että koeunelmanikin ovat ehkä taas entistäkin suurempia. Nälkähän vaan kasvaa syödessä…