UUTTA BLOGISSA: Tallivahdin kennel täyttää 20 vuotta – miten kasvatus on onnistunut?

Tallivahdin kennel täyttää 20 vuotta 23.1.21 ja aikamoinen seikkailu tämä on jo tähän mennessä ollut. Paljon olen oppinut ja saanut matkalla haastaa itseäni ihan tosissaan moneen kertaan. Nyt on aika summata, miten olen tavoitteissani onnistunut. Ajatukseni on toki jatkaa kasvatusharrastusta mahdollisimman vanhaksi ja viisaaksi asti, ja jos hyvin käy, olen pian 55-vuotiaana ehkä puolivälissä koko matkaani.

Otan yhdeksi onnistumisen tarkasteluni mittapuuksi Suomen Kennelliiton kotisivulla olevan jalostusmääritelmän ja yleiset tavoitteet: jalostus tarkoittaa eläinkannan laadun parantamista valinnan keinoin. Koiranjalostuksessa laadulla tarkoitetaan tasapainoista ja rodunomaista luonnetta, hyviä käyttöominaisuuksia sekä terveyttä ja pitkäikäisyyttä. Koiran tulisi olla tunnistettavissa rotunsa edustajaksi, ja sen rakenteen pitäisi olla kestävä ja toiminnallinen, liioittelematta mitään rotumääritelmässä mainittua ominaisuutta.

Kennelliiton mukaan koiranjalostuksen yleisinä tavoitteina ovat:

• säilyttää hyvinvoinnin ja normaalin lisääntymisen mahdollistava rakenne
• ylläpitää ja lisätä perinnöllistä monimuotoisuutta, joka vähentää perinnöllisten vikojen ja sairauksien esiintymistä ja suojaa immuunipuolustukseen ja lisääntymiseen liittyviltä ongelmilta
• säilyttää tasapainoinen hermorakenne ja hyvä toimintakyky
• ylläpitää ja parantaa rodunomaisen käyttäytymisen ja luonteen perustana olevia käyttöominaisuuksia.

Lisäksi kiinnitetään erityistä huomiota koirien terveyttä edistäviin toimenpiteisiin ja mm. yksittäisen yksilön jalostuskäytön rajoittaminen on tutkimusten mukaan risteytysten ja rotuun ottojen ohella tehokkain tapa estää kannan liiallista sukulaistumista. Näihin sisältöihin on hyvä peilata Tallivahtien tilannetta käyttöominaisuuksien/ luonteen, terveyden ja ulkomuodon osalta.

Ensin yleistä Tallivahdin kennelin taustoista

Palveluskoiraominaisuuksien jalostaminen paremmiksi on ollut tavoitteeni jo alusta asti. Hovawartin jalostuksen perusta on ensimmäisestä vuonna 1922 perustetusta rotujärjestöstä asti ollut suojelukoe. Suojeluun perustuva jalostus on tuottanut myös ne hovawartin vahtikoiraominaisuudet, jotka ovat sen vahvuuksia vaikkapa pihavahdin tehtävissä. Rotuammehan ei ole varsinaisesti muuten vahtikoiraksi tavoitteellisesti jalostettukaan, vaikka sen tausta usein sellaiseksi romantisoiden maalataankin. Hovawart ei ole myöskään ns. molossirotu tai laumanvartija, eikä se ulkomuodoltaan sellaisia edes muistuta. Hovawart-narttu painaa noin 32 kg ja uros noin 40 kg ja se on aktiivisesti ja lennokkaasti liikkuva koira. Se on siis alun perin rotua muodostettaessa varsin tavoitteellisesti palveluskoiraksi jalostettu, mikä selviää hyvin, kun katsoo vanhojen koirien sukutauluja vaikkapa working-dog.com palveluskoirasivustolta. Kun lähdin siellä tutkimaan omien kasvattieni sukutauluista taaksepäin, pääsin noin 25 sukupolvea taaksepäin, aivan rodun alkujuurille asti 1920-luvulle. Siellä sukutauluissa oli ensin suunnilleen puolet saksanpaimenkoiria ja puolet hovawarteja ja jokunen karvaisempi ja raskaampi rotu, kuten newfoundlandinkoira, kunnes jo 1930-luvun vaihteessa sukupolvessa neljässä polvessa näkyy pelkästään hovawartiksi rekisteröityjä koiria. Suojelukoe on ollut alun jälkeenkin vuosikymmeniä tärkein jalostuskriteeri rodun alkuperämaassa Saksassa, jonne meikäläinenkin on matkustanut jalostusurosten perässä palveluskoiraominaisuuksia vahvistamaan. Olen halunnut noudattaa siis rodun alkuperäistä jalostustavoitetta palveluskoiraksi. Hyvä palveluskoira tarkoittaa mielestäni koiraa, joka on huomattavasti keskivertokoiraa helpompi kouluttaa, jolla on hyvät oppimis- ja yhteistyövalmiudet, jota on helppo motivoida suorituksiin ja jolla säilyy hyvin tavoitteellinen läpivientikyky erilaisissa suoritustilanteissa. Se on myös melko energinen, seurallinen ja rohkea, kontaktissa avoin ja ulospäinsuuntautuva koira.

Olen lapsesta asti tutkinut niin koirien kuin hevosten sukutauluja, mistä niitä sitten vain sainkin käsiini. Olen oppinut, että jalostamisessa suku/ sukutaulu on yksilöä tärkeämpi. Tutkin edelleen, vaikkapa arvokisoissa olleiden, eri rotujen menestyneiden koirien sukutauluja ja tarkastelen logiikkaa, jota niiden kasvattajat ovat jalostuksessa käyttäneet. Mitä enemmän olen suvusta saanut objektiivista tietoa, sen paremmin jalostuminen on yleensä onnistunut. Olen oppinut varomaan ihastumista johonkin koirayksilöön, etenkin sen pelkkään habitukseen, ja siksi en yleensä katso koiria kokeissa tai näyttelyissä sillä silmällä, että löytyisikö niistä minulle kiinnostavaa jalostusmateriaalia. Luotan huomattavasti enemmän faktaan, eli siihen mitä tietoa sukutaulu minulle välittää. Pyrin tekemään jalostusvalinnat mahdollisimman objektiivisesti.

Yleensähän narttua käytetään jalostukseen ja uros valitaan jalostukseen. Osaavat ja tavoitteelliset kasvattajat valitsevat tietenkin sen tavoitteisiinsa potentiaalisimman nartun jalostukseen jo pentulaatikosta. Uroksilta odotetaan enemmän jalostusnäyttöjä, mutta siinäkin siis yksilön näytöt ovat vähemmän merkityksellisiä siinä mitä se periyttää eteenpäin kuin mitä näyttöjä sen sukutaulun koirat monessa polvessa ovat aikaansaaneet. 

Jalostamisessa tavoitteellista panostamista tarkastelen yleensä neljässä sukupolvessa ja se on osoittautunut sopivaksi jaksoksi, jossa näkee niin käyttöominaisuuksien, ulkomuodon kuin terveydenkin jalostumista. Esimerkiksi vain kolmen sukupolven tarkastelussa näiden kaikkien ennustaminen on vielä selvästi epävarmempaa ja lyhyemmällä perspektiivillä jokseenkin sattumanvaraista. Jalostumisen onnistuminen liittyy siis mielestäni keskeisesti siihen, kuinka paljon kasvattaja saa tietoa jalostuskoirien taustoista vähintään neljän sukupolven ajalta. Olen ollut hyvin tyytyväinen siihen tietomäärään, jota olen yhdistelmiä suunnitellessani saanut maailman suurimman rotujärjestön Saksan RZV:n ulkomaisten yhdistelmien jalostusvastaavalta. Neljän sukupolven ajalta kattavan tiedon saaminen on tuottanut mahdollisuuden mm. erilaisten terveysriskien tietoiseen hallintaan. Hovawart on monin tavoin varsin terve ja elinvoimainen rotu edelleen, mutta silti edes yritys riskien hallintaan on mielestäni jokaisen kasvattajan velvollisuus. Toki jalostus on ensisijaisesti tietenkin toivottujen vahvuuksien vakioimista omaan koirakantaan, eikä pelkkää heikkouksien eliminoimista.

Olen alusta asti panostanut siihen, että minulla on useampia jalostusnarttuja sekä sijoittamalla että vuokraamalla niitä ja käytän narttua vain kerran jalostukseen. Se on tehokas geenipohjan monipuolistamisen strategia ja tällaisella hajautetun riskin strategialla myös pienennän terveysriskejä tuntuvasti. Se tietenkin voi jonkin verran hidastaa vahvuuksien jalostamista, koska vasta koiran jälkeläisethän määrittävät koiran lopullisen jalostusarvon ja seuraavaan pentueeseen voisi sikäli sopivan puolison löytää entistä jäsentyneemmin. Olen myös alusta asti eriyttänyt kaksi narttulinjaa B-pentueen sijoitusnartuistani Bäuerin ja Bildschön. Nyt näiden erillisten narttulinjojen yhdistelmissä sukusiitosaste jää jo alle 2 %, mikä on helposti samaa tasoa kuin, jos etsin sopivan saksalaisen käyttösuvun uroksen. Kahden linjani yhdistämisessä isoin hyöty on siinä, että oma tietoni näistä kasvattieni suvuista on tietenkin vielä aiempaa parempi, olenhan seurannut sukujen elämää jo monen sukupolven ajalta. Tiedän niiden vahvuudet ja heikkoudet ja myös toivottavasti terveysriskit. Tietoa on enemmän kuin mitä vieraista koirista voisin mitenkään saada.

Olen käyttänyt paljon jalostuksessa juuri RZV:n käyttöjalostettuja uroksia, sillä vastaavaa tavoitteellista palveluskoirajalostamista ei muualta rodustamme löydy. Hienoja yksilöitä on toki Suomessakin noussut esiin, mutta jos suku ei ole tarpeeksi tavoitteellisesti palveluskoiraominaisuuksiin panostaen jalostettu tai suku ei muuten kiinnosta minua, niin en ole edes alkanut ajattelemaan koiraa vaihtoehtona. Ulkomaisten koirien löytymisessä keskeinen työkalu minulle on ollut jo 10 vuotta palveluskoirasivusto working-dog.com. Olen ollut siellä vuosia premium-jäsen ja systemaattisesti tutkin aina sen avulla kiinnostavat urokset. Jos koiraa ei sieltä löydy, tarkoittaa se yleensä, ettei sitä ole palveluskoiraksi tavoitteellisesti edes jalostettu. Lasken sieltä kiinnostavien urosten käyttökoirajalostuksen osuuden sukutaulusta, eli kuinka paljon palveluskoirakoetuloksia löydän suvusta ja niitä tulisi olla vähintään 70 % suvun koirista. Nyt oma koirakantani on jo niin käyttöjalostettu, että voin jo joskus tinkiä tuosta 70 % tavoitteesta ja vaikkapa käyttää jotain suvultaan kiinnostavaa suomalaista urosta, eikä koulutettavuuden taso välttämättä juurikaan laske.

Suomen Kennelliiton Vuolasvirta-palkinto myönnetään tietyin, varsin tiukkojen kriteerien perusteella ansioituneelle kasvattajalle. Siinä arvio tehdään 10 pentueen tuloksista ja pentueiden on pitänyt syntyä 15 vuoden sisällä. Aloin ajatella suunnilleen vuonna 2014 kahdeksan pentueen syntymisen jälkeen sitä, että Vuolasvirta voisi olla mahdollinen, mutta se vaati silloin vielä kaksi pentuetta lisää ja monenlaisia tuloksia useammalta koiralta. Haaveilin palkinnosta salaa kasvattieni omistajilta, jotta en vahingossakaan painostaisi heitä mihinkään mitä eivät muuten olisi halunneet tehdä. Mutta tämäkin strategia onnistui: minulle myönnettiin Vuolasvirta-palkinto vuonna 2016 ja pokkasin sen Repeni kanssa Voittaja-näyttelyn juhlaseremoniassa. Se oli upea saavutus ja tuntuu vieläkin melko uskomattomalta!

Kun nyt menen seuraavaksi syvemmälle analysoimaan onnistumistani jalostuksen keskeisissä osa-alueissa, sinun on hyvä muistaa lukiessasi koiramäärä, johon mm. terveysriskejä peilaan: Tallivahteja on tähän mennessä syntynyt 16 pentuetta, joissa on yhteensä 138 koiraa. Pentueissa on ollut siis keskimäärin 8,63 pentua, mikä on selvästi enemmän kuin maassamme rodussamme keskimäärin ja ne ovat syntyneet 15 eri emälle! Isojen pentueiden vuoksi myös yhden pentueen vaikutus näinkin isossa koiramäärässä on suurempi kuin kasvattajilla keskimäärin. Pentuesisarethan omaavat samat geenit 0 - 50 %, samassa pentueessa voi siis olla teoriassa toisistaan erigeenisiä koiriakin, toki dominoivat geenit sitten ovat kaikilla pentuesisaruksilla ja nopeuttavat niiden tuottaman ominaisuuden jalostumista. Tallivahtien pentueissa on ollut viisi 11 pennun pentuetta ja yksi näin iso pentue on syntynyt tähän mennessä jokaisessa viidessä sukupolvessa ja niitä on ollut tasaisesti kummassakin narttulinjassa. Hedelmällisyyden perinnöllisyys on melko pieni, mutta tällä tilastolla voi kyllä jo hyvin väittää, että Tallivahdit ovat hedelmällisempiä kuin hovawartit keskimäärin. 138 koiraa tarkoittaa tilastollisesti jo sellaista määrää, että siitä voi tehdä ainakin suuntaa antavia yleistyksiä. Sekin luonnollisesti tarkentaa entisestään tulevaisuuden jalostussuunnitelmiani.

Tallivahtien terveystilanne ja sen kehitys

Jalostamisessa ensimmäiset sukupolvet ollaan täysin ns. toisen käden tiedon varassa. Eli sen tiedon mitä kasvattaja on saanut kantanartun kasvattajalta sen suvusta ja mitä saa eri lähteistä uroksen suvusta. Tallivahdin A-pentue 26.10.2001 oli muuten hieno 11 pennun pentue, mutta terveyden osalta jonkinlainen katastrofi. Pentueen sukusiitosaste oli 7 polvessa 3,01 %, eli varsin pieni. Siitä huolimatta ilmeisesti 80-90 -luvulla syntyneiden esi-isien koirasuvuissa korostui mm. Suomen tiukkojen tuontikaranteenien tuottama geneettinen kapeutuminen kohtalokkaasti: pentueesta 4 sairastui jo nuorena koirana kilpirauhasen vajaatoimintaan, yhdellä oli SA ja kahdella D-lonkat. Vielä 90-luvullakin oli myös yleisesti muotia käyttää jalostamisessa sukusiitosta vakioimaan haluttuja ominaisuuksia, mutta samallahan siinä sitten vakioitiin rotuun sen tyyppisairauksia. 26.11.2003 syntyivät B-pennut ja niiden isä oli Saksan Baden-Badenista. Ne olivat edelleen pentuikäisiä, kun samasta kantanartustani olevat A-pennut tulivat aikuisiksi 2,5-vuotiaiksi ja krooniset sairaudet puhkesivat. Se oli aloittelevalle kasvattajalle kovaa aikaa, eikä maine ainakaan kasvanut positiiviseen suuntaan, vaikka sekä A- että B-pennuissani oli useita upeita koiria, jotka menestyivät ja herättivät myös ihailua. Sen jälkeen kilpirauhasen vajaatoiminta on tullutkin vain kolmelle kasvatilleni ja neljännestä sukupolvesta lähtien, siis viimeisessä 9 pentueessa, sitä ei ole ollut yhdelläkään kasvatillani. Kaikki yhteensä 7 sairaustapausta ovat olleet siis kolmessa ensimmäisessä Tallivahdin sukupolvessa ja yhteensä neljässä pentueessa. SA:ta ei ole ollut enää kenelläkään muulla koiralla ja se on ylipäätäänkin rodustamme ymmärtääkseni jo ilmeisesti lähes kokonaan hävinnyt sairaus, kun geenipohja alkaa olla kokonaisuudessaankin nykyään monipuolisempi. Todennäköisesti DM:n vuoksi jouduttiin A-pennuistani lopettamaan ainakin kaksi koiraa, joista toinen oli silloin vajaan 9 vuoden ikäinen ja toinen yli 13-vuotiaana. Sen jälkeen kun DM-geenitestit yleistyivät olen niitä käyttänyt jalostuksen tukena.

Lonkkatutkimus on rodussamme ainoa jalostukseen liittyvä PEVISA-tutkimus, eli pakollinen ennen koiran jalostuskäyttöä. Lonkkavikaa eli C- tai huonompaa lonkkatulosta on esiintynyt pääasiassa vain kolmessa ensimmäisessä Tallivahdin sukupolvessa. Luuston terveys on näin parantunut samaan tahtiin käyttöominaisuuksien vahvistumisen kanssa: kipeän koiran kanssa ei voi harrastaa palveluskoiralajeja, sillä ne vaativat niin paljon keskittymiskykyä, fyysistä kestävyyttä ja voimaa. Muissakin roduissa palveluskoirajalostetut koirat ovat yleensä keskimäärin terveempiä kuin muut rotunsa koirat. Yhteensä seitsämällä Tallivahdilla on ollut C- ja kolmella D-lonkat. Tähän mennessä lonkat on tutkittu 67 koiralta, joista kaksi ulkomaanvientiä puuttuu Koiranetin tilastoista. Koirakantanihan on kokonaisuudessaan varsin nuorta, kun kolme ensimmäistä sukupolvea, eli yhteensä 7/16 pentueestani, syntyi vuosina 2001-2014. Vuoden 2014 kesällä syntyneestä ensimmäisestä neljännen sukupolven pentueesta, eli I-pentueesta, lähtien koiria on syntynyt siis 9 pentuetta ja niissä on tähän mennessä luustokuvattu yhteensä 25 koiraa ja vain yhdellä on ollut C/B-lonkat muilla lonkat ovat olleet A ja B. Viidennen sukupolven pentueita on O, P, Q ja vasta 1,5-vuotiaista O-pennuista on luustokuvattu vasta kaksi koiraa.

Kaikkien tutkittujen 62 Tallivahdin kyynärpäät ovat olleet terveet eli 0/0-tulokset. Saksassahan rodussamme ei ole tapana tutkia kyynärpäitä lainkaan, koska niissä ei ole yleensä koskaan mitään vikaa. Tämän todistaa myös maassamme vuosien varrella tutkitut yli 1000 hovawartia: kyynärvikaa ei ole kuin promillen verran. Viralliset selkätutkimukset tulivat mahdollisiksi noin kuusi vuotta sitten ja sen jälkeen on tutkittu 22 Tallivahtia, joista yhdellä on ollut SP1, yhdellä LTV1 ja yhdellä LTV4 ja ne kaikki ovat eri pentueissa ja kahdessa eri koirasukupolvessa. Pääasiassa selätkin ovat siis erittäin terveitä. Olen suositellut kuitenkin koirien terveystutkimista mahdollisimman laajasti, jotta jatkossakaan ei mitään ikäviä sairauksia rotuumme tulisi. Luustosairaudet ovat valitettavan yleinen riesa monilla roduilla. Rotujen viralliset terveystuloksethan löytyvät Kennelliiton jalostustietokannasta Koiranetistä, jossa on kätevää mm. vertailla eri rotujen terveystilastoja.

OCD:tä eli pentuaikana ilmentyvää luuston kasvuhäiriötä, jossa rusto irtoaa luusta, on operoitu kolmelta Tallivahdilta. Ne ovat kahdesta eri narttulinjastani ja jokainen vielä eri koirasukupolvesta. OCD selittyy nykytietämyksen mukaan noin 30 % geeneistä ja 70 % olosuhteista mm. ruokinnasta ja siinä etenkin kalkin määrästä. Viideltä Tallivahdilta on operoitu toinen polvi vammautumisen vuoksi ja nekin ovat kaikki olleet eri sukupolvissa ja eri narttulinjoissa. Silmäpeilaus on ollut pakollinen melkein koko kasvattajaurani aikana kaikissa ulkomaisissa astutuksissa, mutta ei maan sisäisessä jalostuksessa. Tallivahdeilta 28 koiralta on peilattu silmät. Kahdella on toisessa silmässä katarakta, eli samentumalöydös, kahdella PPM iris/iris, eli sikiöajan rihmojen jäänteitä, yhdellä Distichiasis, eli ripsi liian lähellä silmän aukkoa. Myös hovawartien silmien terveystilanne on edelleen varsin hyvä ja vikoja esiintyy yleensä ottaen harvoin. Sydänsairauksia on diagnosoitu neljällä koiralla: yksi pentu kuoli vasta 12 viikon ikäisenä sydämen pettämiseen, mikä jälkeenpäin tarkasteltuna oli todennäköisesti jonkinlaisen viruksen tms. aiheuttama elimistön romahduttanut sairaus, sillä pentujen luovutuksessa oireita ei vielä ollut. Yhdeltä todennäköisesti repesi aortta keski-iässä ja kahdelle vanhalle koiralle on tullut ikääntymiseen liittyvää lääkittyä sydänvaivaa. Kaksi Tallivahtia on lopetettu kurkunpään halvauksen vuoksi ja viisi Tallivahtia on lopetettu kasvaimen vuoksi, kolme keski-iässä ja kaksi vanhana. Tallivahdin.fi sivustolla ylläpidän excel-tietokantaa, jossa kaikenlaisten tulosten lisäksi kerron myös kasvattieni kuolinsyyt, sillä tarkkuudella mitä ne olen tietooni saanut. 138 koiran joukossa muutama sairastunut on vielä tilastollisesti enempi sattumaa kuin todennäköinen riski ja monet em. sairauksista on monen eri tekijän ja mm. olosuhteiden yhteisvaikutusta, jolloin niiden torjuminen on jokseenkin mahdotonta.

Olen alun perin ajatellut, että yksi kasvattaja ei voi jalostaa rotua terveemmäksi, mutta nyt ajatukseni on muuttunut: kyllä se onnistuu, mikäli vain tietoa on saatavilla riittävän paljon sukutaulun koirista ja tosiaankin mieluiten vähintään neljässä polvessa. Kaikkiaan tällä hetkellä olen tyytyväinen Tallivahtien terveystilanteeseen, sillä mikään erityinen riski ei nyt korostu niin, että se kohtuuttomasti vaikeuttaisi jalostussuunnitelmiani. Tallivahdit elävät tavallisesti noin 11-12-vuotiaiksi, mutta seitsemän on elänyt yli 13- ja muutamat jopa yli 14-vuotiaaksikin A-E pentueista, joista edelleen yksi sisukas pian 14,5-vuotias C-pentueen mummokoira on elossa ja niissä on koiria ollut yhteensä 37.

Mielestäni olen onnistunut ihan hyvin säilyttämään myös hyvinvoinnin ja normaalin lisääntymisen mahdollistavan rakenteen, sillä kaikki Tallivahtien pentueet ovat onnistuneet luomuastutuksella samoin kaikki synnytykset itsenäisesti. Olen onnistunut vähintään ylläpitämään, mutta todennäköisesti myös lisäämään perinnöllistä monimuotoisuutta käyttämällä 16 pentueessa 15 eri narttua emänä. Saksassa maailman suurimassa rotumme rotujärjestössä RZV:ssä jalostusuroksen pentuemäärä on rajoitettu 4 pentueeseen maan sisällä, mikä vähentää matadorismin tuottamaa geenipohjan pienenemistä. Suomessa ei valitettavasti vastaavia rajoituksia ole olemassa. Joskus nuorempana yritin vaikuttaa näihin asioihin myös rotujärjestössämme, mutta en valitettavasti siinä onnistunut. Nämä kaikki terveyden tutkimiseen ja tiedon saamiseen liittyvät tekijät sekä jalostuskäytön rajoittamiseen liittyvät toimet vähentävät perinnöllisten vikojen ja sairauksien esiintymistä ja riskiä immuunipuolustukseen ja lisääntymiseen liittyviltä ongelmilta.

Tallivahtien käyttöominaisuuksien vahvistuminen

Hovawartien käyttöominaisuudet ja luonteen vahvuudet ovat siis jo alun alkaenkin olleet palveluskoirajalostuksen tuotetta ja niihin olen itsekin alusta asti panostanut kasvatustavoitteissani eniten. Suomessa palveluskoiraharrastaminen on vähentynyt rodussamme paljon ja siihen liittyvien jalostusarvojen ja -tavoitteiden ymmärtäminen on hävinnyt jo lähes kokonaan. Maassamme ja monessa muussakin pienessä rotumme maassa on ollut ja on edelleenkin varsin tavallista, että koirien sukutaulukoirilla on vain noin 30 % palveluskoirakoetuloksia. Sehän ei tietenkään riitä niiden ominaisuuksien vahvistamiseen koirakannassa ja suurin osa koirista on sen vuoksi niin haasteellisia kouluttaa, että vain harva jaksaa panostaa tavoitteellisesti kouluttamiseen. Eli kokeisiin panostaminen on heikkoa varmasti osittain myös heikkojen palveluskoiraominaisuuksien vuoksi. Pääpaino maassamme rodun jalostuksessa on ollut näyttelyharrastamisessa menestymiseen suuntautunut ulkomuodon jalostaminen. Se näkyy sukutauluissakin: suurimmalla osalla koirista on paljon näyttelykäyntejä ja -menestystä. Varsinaiset näyttelyharrastajat suosivat etenkin rodun päänäyttelyissä ja voittaja-näyttelyissä menestyneitä uroksia jalostuksessa ja sen myötä edelleen nykyaikanakin nousee silloin tällöin esille siitosmatadoreja, kun uroksen pentueiden määrä suhteutetaan maamme pieneen populaatioon.

2019 maaliskuun blogi-kirjoitukseni otsikko kiteytti hyvin ajatukseni: sukutaulusta selviää jalostustavoitteet ja kouluttamalla koulutettavuus. Kun tutkin eri rotuisten kokeissa menestyneiden palveluskoirien sukutauluja, huomasin pian yhteisen menestystä selittävän tekijän: niiden suvuissa oli vähintään 70 % sukutaulun koirista palveluskoirakoetuloksia. Tuloksiin perustuva jalostus on itsestään selvyys myös saksalaisissa RZV:n menestyneissä käyttöhoffien suvuissa. Siksi olen hakenut sieltä koulutettavuutta ja suoritustehoa omaan koirakantaani ja käyttänyt 8 pentueessani RZV:n jalostusuroksia, lisäksi yhtä Puolan tuontia, jonka isä on RZV:n käyttöhoffisukua, yhtä itävaltalaista urosta, jonka suvussa on myös paljon suojelukoiria, sillä siellä rodun kantakirja on varsin yhtenäinen RZV:n kanssa, ja viimeisen pentueen isä on ruotsalainen jälkivalio. Viidessä pentueessani on isänä suomalainen koira, mukaan lukien M-pentueeni isä, oma Repeni.

Pikkuhiljaa, sukupolvi sukupolvelta, olen saanut nostettua oman koirakantani sukujen käyttökoiraosuuden vähintään tuohon 70 % ja joissakin pentueissa se on jo noin 90 % neljässä polvessa tarkasteltuna. Jo 70 % käyttökoiraosuuteen pääseminen edellyttää, että useilla emäkoirillakin on käyttötuloksia. Olen löytänyt sijoitus- ja leasing-yhteistyöhön useita innokkaita yhteistyökumppaneita, jotka ovat hurahtaneet palveluskoiraharrastuksiin viimeistään kasvattini myötä, jos eivät ole sitä olleet jo etukäteen. Yhä tavallisempaa on myös se, että aiemmin jollain toisella rodulla pk-harrastamiseen hurahtaneet ovat halunneet vaihtaa terveempään pk-rotuun ja löytäneet sitten Tallivahdit. Suunnilleen kolmasosa kasvateistani menee aktiiviharrastajille, kolmasosa tavalliseksi perhekoiraksi ja kolmasosa maalle, jossa vahtireviirin suuruus mahdollistaa palveluskoiralle riittävän aktiivisen elämän. Kaikki pennut myyn kuitenkin aina ensisijaisesti parhaiksi ystäviksi. Hovawart on rotu, joka haluaa olla siellä missä sen omistajakin ja siksi sen yksin jättäminen, vaikkapa pelkästään ulkokoiraksi, on sen luonteen vastaista ja koira voi sosiaalisten kontaktien puutteen vuoksi jopa masentua ja sen myötä myös tulla vaikka aggressiiviseksi.  

Kasvattajan mahdollisuus vaikuttaa siihen, että kasvateilla olisi koetuloksia on tietenkin rajallinen. Voin valita pennunostajat, joten siinä kohtaa olen priorisoinut tavoitteellisesti harrastamiseen suuntautuneita. Voin innostaa, luoda kannustusjärjestelmiä ja mahdollisuuksia harrastaa. Näitä kaikkia olen yrittänyt toteuttaa jo alusta asti ja meillä onkin ollut pk-lajeihin keskittyviä kennelleirejä jo toisen sukupolven kasvattieni ollessa pentuja. Ne ovat olleet tärkeitä oppimisympäristöjä ja yhteisöllisyyden vahvistamisen paikkoja. Viimeisten neljän vuoden aikana olemme kokoontuneet viikonlopun kennelleirille sekä keväisin että syksyisin. Yleensä leireillämme on ollut myös ulkopuolinen kouluttaja tai suojelun maalimies leikittämässä koiriamme ja opettamassa meitä tämän jalostuksellisesti tärkeimmän pk-lajin saloihin. Nyt meillä on jo kolmatta vuotta myös talvella oma treenivuoro isossa lämpimässä hallissa, jossa treenaamme tottelevaisuutta yhdessä ja joskus myös ulkopuolisen kouluttajan ohjauksessa yhteensä noin 15-17 Tallivahdikon voimin. Treenihalli sijaitsee Halikossa, jonne on suunnilleen yhtä pitkä matka Uudeltamaalta ja Varsinais-Suomesta.

Omassa harrastamisessani Tallivahdin kennelleirit korvasivat jo yli 10 vuotta sitten rotujärjestön kesäleirit. Osaksi siksi, että rotujärjestön leirit ovat osuneet työni kesäsesongin aikaan. Osaksi myös siksi, että olen kokenut rotujärjestön leireillä vallitsevat rotumme koulutettavuuteen liittyvät selitysmallit ja kulttuurin jopa heikentävän halua tavoitteelliseen pk-harrastamiseen. Oma tavoitteeni käyttökoirajalostamisessa on se, että koira on mahdollisimman nuorena valmis kokeisiin. Sehän tarkoittaa sitä, että sen koulutettavuus pitää olla erinomaista, jolloin tavoitteisiin pääseminen jo nuoren koiran kanssa onnistuu ja myös silloin kun koiranohjaaja on itsekin aloitteleva pk-harrastaja.

Palveluskoirien kasvattajat ovat itsekin yleensä palveluskoiralajien harrastajia. Näen sen myös välttämättömänä siinäkin mielessä, että silloin kasvattaja todella ymmärtää syvällisemmin koiran kouluttamisen erilaisia haasteita ja niiden yhteyttä koiran luonteeseen ja oppimiskykyyn. Osallistuin ensimmäiseen palveluskoirakokeeseen Abban kanssa vuonna 2005 ja se todella kolahti. Tähän mennessä olen saavuttanut neljän hoffini kanssa yhteensä 47 koulutustunnusta palveluskoirien jälkikokeista PAJÄ ja IFH. Kiinnostus pk-harrastuksiin on jo niin vakavaa, että olen parhaillaan loppusuoralla kouluttautumassa palveluskoirakoetuomariksi. Olen ollut perustamassa 15 vuotta sitten myös pientä yhdistystämme Varsinaiset Hoffit ry:tä, joka on tähän mennessä järjestänyt 70 erikoisjälkikoetta sekä muutaman BH- ja tottelevaisuuskokeen. Lisäksi olen toiminut muutenkin aktiivisesti paikallisella tasolla ja yrittänyt edistää pk-harrastamista myös laajemmin eri tavoin. Vuosien tavoitteellisen harrastamisen seurauksena minulla on hyvät verkostot jo eri puolilla Suomeakin toimiviin pk-harrastajiin ja sekin on avannut mahdollisuuksia myös kasvattieni harrastamiseen. Tallivahdeilla on jo niin hyvä maine koulutettavuudessa, että niiden kanssa pääsee vaikkapa suosittujen suojelun maalimiesten treeniin. Vielä ei meillä yhtään suojelutulosta ole, mutta nyt seitsemän koirakkoa treenaa sitä tavoitteellisesti kuudella eri maalimiehellä eri puolilla Etelä- ja Varsinais-Suomea. Ne ovat kaikki lupaavia koirakoita ja nautin heidän treeniensä seuraamisesta. Olen heittänyt ilmoille tavoitteen, että saisimme lähitulevaisuudessa oman joukkueen kokoon upeaan Who Bites the Best- suojelutapahtumaan, joka järjestetään joka vuosi keskellä kesää. Se olisi todella hauskaa ja historiallista myös! 

Koulutettavuuden parantuminen näkyy myös koulutustunnusten ja etenkin erittäin hyvän tuloksen, eli ns. 1-tuloksen, tehneiden koirien lukumäärässä. Koulutustunnuksia on ensimmäisen sukupolven kasvateillani 18 A ja B-pennuilla kolmella koiralla, toisen sukupolven kasvateilla 19 C ja E-pennuilla neljällä koiralla, kolmannen sukupolven 28 F, G ja H-pennuilla yhteensä viidellä koiralla. Neljäs sukupolvi on nyt parhaassa koeiässä ja niitä pentuja on kuuden pentueen verran seitsemän vuotta täyttävistä I-pennuista juuri 2-vuotiaisiin N-pentuihin yhteensä 45 koiraa. Neljännen sukupolven koirista tuloksia on nyt kahdeksalla koiralla, joista puolet vasta 3-vuotiaita ja neljännen sukupolven koiria on selvästi helpompaa saada koevalmiiksi jo 2-3 -vuotiaina. Itse testasin omia taitojani ja samalla myös Mironi koulutettavuutta menemällä kokeeseen Miron ollessa vasta 15 kk ikäinen. Se kannatti ja teimme hyvän JK1-tuloksen.

Yhteensä palveluskoirakoetuloksia on tähän mennessä 20 Tallivahdilla. Viidellä koiralla on tulos hakukokeesta, josta kahdella pelastushausta, 11 on tulos palveluskoirajäljestä ja 15 on tulos kansainvälisestä erikoisjäljestä. Yhdeksän Tallivahtia on tehnyt tuloksen kahdessa eri palveluskoiralajissa ja 11 Tallivahtia on voittajaluokan palveluskoiria. Erittäin hyviä koetuloksia, eli yli 90 % maksimipisteistä, on tehnyt erikoisjäljessä, palveluskoirahaussa ja palveluskoirajäljellä yhteensä 13 koiraa ja niistä yli puolet on neljännen polven kasvattejani. Yhdeksän koiraa on saanut voittajaluokasta 1-tuloksen, eli kiinnityksen Suomen käyttövalion arvoon, mutta toistaiseksi ainoastaan oma Repeni on tähän mennessä käyttövalioitunut v. 2015. Käyttövaliokello käy nyt parhaillaan neljälle Tallivahdille, joten jännityksellä seuraan joko ensi vuonna saisimme lisää FI KVA:ta!

Jo ensimmäisten pentueiden kohdalla ja luonnetestin luotettavuutta tutkiessani siskoni kanssa hovawartien luonnetestituloksista (raportti löytyy blogistani), huomasin, että luonnetestillä ei voi luotettavasti arvioida koiran käyttäytymistä. Tutkimuksissa on osoitettu, että maamme ”virallisella” luonnetestillä ei ole yhteyttä geneettisiin pysyviin luonteenominaisuuksiin, jolloin sillä ei voi jalostaa koirien luonnetta. Luonnetestissä tutkittujen muuttujien periytymisasteiden arviot ovat jalostukseen liian alhaisia (0 - 0.16). En ole sitä siksi suositellut kasvateilleni, mutta siitä huolimatta luonnetestissä on käynyt 26 Tallivahtia. Sehän on vielä pakollinen kansainvälisissä astutuksissa, mikä selittää useimpien jalostusnarttujen testaukset. Jotkut koiran omistajat ovat muuten vain halunneet siihen koiransa viedä ja toki, jos pisteet sattuvat olemaan hyvät, niin suurimmalle osalle ihmisistä niillä on mainosarvoa. Tulokset vaihtelevat suuresti tuomareiden mukaan myös Tallivahdeilla, mutta yhteinen vahvuus niissä on ollut mm. se, että yksikään Tallivahti ei ole vielä ollut laukausaltis, eli pelännyt luonnetestissä ampumista. Perinteisen luonnetestin sijaan olenkin suositellut koiran käyttämistä SmartDOG-testissä, joka perustuu tieteelliseen tutkimukseen. Testaus on ollut jo kahdella kennelleirillämme oheisohjelmana mukana. Tähän mennessä siihen on osallistunut 15 Tallivahtia.

Vuonna 2016 sain mahdollisuuden järjestää näytösluonteisesti saksalaiset RZV:n jalostustarkastukset, johon osallistui 19 Tallivahtia ja 4 Repeni pentua Hoffen-Haus kennelistä. Testaajana oli Kirsten Wesche, joka on paitsi jalostustarkastaja myös virallinen rotumme erikoistuomari. Testi selvensi hyvin saksalaisten jalostustavoitteita ja käyttäytymisen mittaamista, silloin kun siihen pyritään käyttäytymistieteen keinoja hyödyntäen. Kirjoitin vuonna 2017 Hovawart-lehtiin kaksiosaisen raportin testeistämme, jossa analysoin niitä ja koiriemme tuloksia perusteellisesti. Raportit löytyvät edelleen Tallivahdin.fi sivuston blogista. Tieto oli minulle arvokasta, koska olen niin paljon käyttänyt RZV:n jalostusuroksia jalostuksessa ja sain myös jäsentyneempää ymmärrystä siitä, miten rodun jalostusta tulisi tehdä, jos halutaan oikeasti vaikuttaa vaikkapa rodun luonteen kehittymiseen. Saksalaisten jalostustarkastukset tulee siellä jalostuskoirien läpäistä kaksi kertaa, ensin nuorena noin 1,5-vuotiaana JB-testauksen ja sitten aikuisena ZTP-testauksen tai vaihtoehtoisesti kaksi kertaa ZTP. JB testauksessa karsiutuu jo osa koirista jalostuksesta ja ZTP:ssä karsiutuu sitten vielä suurempi osa.

Rotutyypillinen ulkomuoto

Näyttelyissä menestynyt koira ei välttämättä ole ulkomuodoltaan kovinkaan rotutyypillinen, vaan näyttelykoirien arvosteluissa näkyy selvästi yleisiä muoti-ilmiöitä. Näyttelyjalostus on valitettavasti tuottanut moneen rotuun sen hyvinvointia heikentäviä ominaisuuksia. Tämän suuntaista kehitystä on näkynyt myös hovawarteilla, mistä olen blogiinikin joskus kirjoitellut. Rodun oma jalostustarkastus olisi paras tapa saada ominaisuudet jokseenkin yhteismitallisesti arvioitua, mutta näitä on meidän rodussamme tarjolla aivan liian vähän. Ulkomuodon osalta jalostustavoitteeni on ollut vain säilyttää se rotutyypillisenä, en ole siis pyrkinyt parantamaan ulkomuotoa ja sen mukaan tehnyt jalostuskoirien valintaa oikeastaan lainkaan. Ja näen kyllä ulkomuodon jalostamiseen keskittymisen suurimpana syynä sekä rodun käyttöominaisuuksien että terveyden heikentymiseen. Valitettavasti näyttelyt ovat yli 10-kertaisesti suositumpi harrastus kuin palveluskoirakokeet hovawarteilla ja suurin osa kasvattajista keskittyy sen myötä pääasiassa vain ulkomuodon jalostamiseen. Ulkomuodon jalostaminen on myös helpointa, mikä toki kannustaa siihen.

Jotta rotu säilyy ulkomuodoltaan rotutyypillisenä, joutuu ainakin sen verran panostamaan ulkomuodon jalostamiseen, että panostaa niihin ominaisuuksiin, jotka muutoin ns. koiran normaalin evoluution myötä muuttuisivat. Hovawarteilla se tarkoittaa ainakin panostamista korvien asentoon ja kokoon sekä hännän pituuteen. Jos niihin ei lainkaan panosta, alkaa jo muutamassa sukupolvessa korvat keventyä ja pienentyä ja häntä lyhenee. Saksassa näihin panostetaan niin tarkasti jalostustarkastuksissa, että saksalaisten urosten käytön myötä ne ovat säilyneet koirakannassani hyvin rotutyypillisinä. Hännän kanto korkealla ilmentää koiran egon vahvuutta, positiivista mielialaa ja vietikkyyttä, mitkä palveluskoirajalostuksessa ovat keskeisiä vahvuuksia ja näyttelykoirajalostuksessa korkea hännän kanto nähdään usein rodussamme virheenä. Sen vuoksi monet Tallivahdit voivat saada näyttelyssä kritiikkiä hännästään. Häntähän voi liittyä oikein hyväasentoiseen lantioon, mutta silti koira voi kantaa sitä korkealla. Sanonkin siksi aina, että jalostan koiraa, en häntää.

A ja B-pennuista jalostustarkastettiin 2000 luvun alkuvuosina useampia jalostukseen suunniteltuja narttuja, mutta sitten jalostustarkastuksia ei tehty yli 10 vuoteen lainkaan rotujärjestössämme. Nyt ne muutama vuosi sitten käynnistettiin jossain määrin uudelleen rotumme kansainvälisen IHF-yhteisön toiveesta, että jokaisella maalla pitäisi olla jalostusuroslista, jotta muidenkin maiden kasvattajat voisivat uroksia nähdä ja käyttää jalostukseen. Silloin rotujärjestö järjesti muutaman kymmenen uroksen ulkomuodon arvioinnit päänäyttelyn yhteydessä kesinä 2018 ja 2019, mutta mitään jalostusuroslistaa ei kuitenkaan ole vieläkään näkynyt. Tallivahdeista mukaan kutsuttiin kolme urosta, joilla oli myös luonnetesti suoritettuna.

Vuonna 2016 tehtyjen 23 koiran RZV:n jalostustarkastusten tuloksia esittelen varsin perusteellisesti kotisivujeni blogissa olevassa jutussa. Kerron siellä viiden eri pentueen 1-2-vuotiaiden koirien tuloksia keskiarvo- ja vaihteluvälitietojen avulla. Koirat olivat Tallivahdin H, I, J ja K-pentueista, jotka edustavat kahta narttulinjaani sekä Hoffen-Haus P-pentueesta, jonka isä on oma Repeni. Jalostustarkastuksissa on ensin ulkomuodon arviointi ja sen jälkeen käyttäytymisen arviointi, joka on huomattavasti perusteellisempi ja laajempi kuin esim. suomalainen luonnetesti. 23 Maskussa tutkitusta hovawartista 11 oli narttuja ja 12 urosta. Hovawartien ihanteellinen säkäkorkeus nartuilla tulee olla 58 – 65 cm ja tämä otoksen narttujen keskiarvo oli 61,6 cm ja vaihteluväli 59-65 cm. Uroksilla ihanteellinen korkeuden vaihteluväli on 63 - 70 cm ja otoksen keskiarvo oli 67 cm ja vaihteluväli 64-69 cm. Kaikki mitatut koirat olivat siis sukupuolijakauman sisällä. Jalostuksellisesti voi siis todeta, että koirien korkeuteen minun ei tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota, sillä Tallivahdit ovat rodulle tyypillisen korkeita. Tallivahtien nartut painavat keskimäärin aikuisina 32 kg ja urokset 40 kg ja ne ovat sikäli palveluskoiraksi jalostettujen rotujen vertailussa aika lailla keskikokoisia. Keneltäkään koiralta ei löytynyt ulkomuodosta jalostuksesta hylkääviä ominaisuuksia ja sikälikin voin jatkossa olla ulkomuodon osalta huoleton ja tyytyväinen.

Näyttelyistä rodunomaisuutta tarkastellaan ehkä perusteellisimmin rodun erikoisnäyttelyssä ja maassamme se on aina heinäkuun lopussa. Siellä on ollut suunnilleen joka kolmas Tallivahti esillä ja kokonaisuudessaan tulokset ovat olleet erinomaisen ja erittäin hyvän välimaastossa ja usein on tullut luokkasijoituksia useampiakin.

Rodunomaista ulkonäköä vaaliessani pyrin säilyttämään myös tyypillisen ravaajan ruumiinrakenteen ja vaalin etenkin seuraavia rakenteen ominaisuuksia:

• hyvät ja tasapainoiset kulmaukset varoen etenkin liian pystyä etuosaa, mikä usein näyttelyjalostuksessa korostuu
• mieluummin kapea runko kuin tynnyrimäinen, jotta rungon tilavuus ei tule liian suureksi ja lisää koiran massaa, koiran korkeuskin on vahvuus suorituksissa, kunhan koira ei ole liian leveä ja massiivinen
• vahva luusto ja pitkä, voimakas askel

Hylkäävistä ulkomuotoon liittyvistä virheistä sen verran, että tähän mennessä vain yhdellä Tallivahdilla on ollut liian kapea alaleuka ja kahdella koiralla on hylkäävä hammaspuutos. Kaikilla uroksilla on ollut kaksi normaalia kivestä ja vielä ei ole yhtään Tallivahtia ollut värivirheellistä. Turkissa on kahdenlaista tyyppiä hieman sileäkarvaisempi, joka on lyhyempi ja suorakarvainen sekä pitempi ja lainehtivampi karva. Kaikilla kasvateillani on yleensä ollut varsin vahva pohjakarva, mutta turkin paksuus liittyy myös siihen kuinka paljon koira on ulkona. Myös korvat ovat olleet kaikilla hyväksytyt, eli riittävän suuret ja oikea-asentoiset.

Tallivahtien ulkomuoto on edelleen riittänyt hyvin myös näyttelyssä menestymiseen ja kaikissa neljässä ensimmäisessä Tallivahti-sukupolvessa on ainakin yksi Suomen muotovalio. Viidennen sukupolven pentueet ovat kaikki vielä alle 2-vuotiaita ja kasvaneet korona-aikana, joten virallisia näyttelykäyntejä niillä ei vielä ole kuin yhdellä koiralla. Tähän mennessä muotovalioita on yhteensä 10, joista neljä kansainvälistä muotovaliota C.I.B, kaksi kansainvälistä näyttelyvaliota C.I.E ja yksi pohjoismaiden muotovalio. Niiden lisäksi on kaikkien naapurimaidemme valioita.

Summa summarum

Ajatukseni kasvattamisesta on kirkastunut sukupolvi sukupolvelta. Myös tämänhetkinen iso nuorten koirien lukumäärä Tallivahteja on jo koulutettavuutensa ja luonteensa puolesta varsin yhteneviä ja hyvää palveluskoirapotentiaalia omaavaa. Siihen on ihan pakko olla tyytyväinen. Nyt koen, että tietotaitoni on sillä tasolla, että jatkossa vielä tarkempi riskien tiedostaminen on mahdollista myös terveyden jalostamisessa. Ulkomuodossa toivon koirieni edelleen säilyttävän tasonsa ja se näyttää todennäköiseltä myös viidennen polven kasvattieni kanssa. Aion jatkossakin etsiä saksalaisia käyttöjalostettuja uroksia nartuilleni ja huolehtia siitä, että koirakantani säilyy niin erisukuisena, että astutukset eri narttulinjojen koirien välillä ovat mahdollisia myös tulevaisuudessa. Oma ymmärrykseni koulutettavuudesta ja sen taustalla olevien ominaisuuksien jalostamisesta varmastikin vahvistuu lisää palveluskoirakoetuomarin urallani, kun pääsen näkemään erilaisten koirakoiden onnistumisia ja epäonnistumisia. Vielä kun saisin suuremman osan kasvattieni omistajista panostamaan koiriensa virallisiin luustokuviin ja ainakin BH-kokeen verran koiransa kouluttamiseen. Niissäkin olisi hyvä päästä noin 70 % tavoitteeseen. Keneltäkään ei voi tällaista panostamista tietenkään velvoittaa, joten siihen voi vain kannustaa ja yrittää ylipuhua jo pentuajasta lähtien. Luustokuvat varmistavat huolettomamman elämän koiransa kanssa ja nuoren koiran hyvään peruskoulutukseen panostaminen takaa hyvän yhteistyön parhaan ystävän kanssa – ne molemmat ovat myös onnellisen elämän tekijöitä. ISO KIITOS KAIKILLE KASVATTIENI OMISTAJILLE HYVÄSTÄ YHTEISTYÖSTÄ JA HOFFIN HAUSKAA HARRASTAMISTA MEILLE KAIKILLE JATKOONKIN!!!!