Kaikenlaista mietin ja vasta 1 muki kahvia juotuna. Olen seurannut edelleen tätä koiranrääkkäyskeskustelua jopa murha.info keskustelupalstaa myöten. Siihen liittyviä paljastuksia tulee koko ajan lisää ja ne kyllä koskettavat minua voimakkaasti edelleen. Somessa on jo keksitty kaikenlaisia motiiveja tuollaiseen käyttäytymiseen. Mitä enemmän tapaukseen on liitetty SM-tason harrastajia sitä enemmän olen alkanut miettiä huippu-urheilun ja perfektionismin yhteyttä: voimakasta itsensä (ja eläinten) pakottamista, täydellisyystavoitteita, kontrollin tarvetta ja kaikenlaista armottomuutta niin itselle kuin muille.

Perfektionismi on tuottava vahvuus ja lisää läpivientikykyä monilla aloilla. Esimerkiksi kasvatusalalla on paljon perfektionisteja, jotka haluavat parantaa ja kehittää paitsi itseään myös muita. Se toimii siis jonkinlaisena jatkuvan parantamisen moottorina, laadunkehittäjänä. Voimakkaan perfektionistinen ihminen ei tunne kohtuutta, eikä riittävän hyvää tasoa, vaan ruoskii itseään aina parempaan. Perfektionismi on usein taustalla erilaisissa pakonomaisissa voimakasta itsekontrollia vaativissa häiriöissäkin, kuten syömishäiriöissä ja urheiluaddikteissa: on vaan pakko laihtua tai treenata vielä enemmän. Toki elävässä elämässä vaikuttavia tekijöitä on aina useita, emmehän me elä missään ympäristöltään vakiossa laboratoriossa. Silloin kun puhutaan häiriöstä, se ei enää ole tahdonalaista toimintaa ja henkilö voi itsekin haluta siitä eroon.

Huippu-urheilu vaatii usein varsin paljon perfektionismia, tavallinen pulliainen ei pystyisi koskaan pakottamaan itseään treenaamaan niin paljon että voisi menestyä. Lupaava lahjakas harrastaja jää usein kyllä vain lupaukseksi, jos hän ei saa pakotettua itseään niin, että kehittyy koko ajan pitkäjänteisesti paremmaksi. Silloin kun harrastusta tehdään eläimen kanssa, yleensä koiran ja hevosen kanssa, niin samaa pakonomaista harjoittelua tehdään myös sen eläimen kanssa, eikä aina eläimen ehdoilla, minkä tämäkin case nyt koko ajan kirkkaammin todistaa. Kilpahevosten kanssa on tavallista, että kun eläimen suorituskyvyn rajat tulevat vastaan, hevonen myydään ja hankintaan parempi tilalle, jos vain oma talous sen sallii. Koira elää yleensä kanssamme samassa laumassa ja niitä harvoin myydään. Mutta monille vanhoille harrastuskoirille etsitään myös uusia koteja. Sehän voi olla koiralle toki mukavampi ratkaisu, jos elämään tulee enemmän mahdollisuuksia muuhunkin kuin pakonomaisen kontrollin sävyttämään elämään.

Ihminenhän kontrolloi näitä harrastuseläimiään kaikin tavoin jopa niin, että niiden lajityypillinen elämä häiriintyy ja eläimelle tulee niitä perfektionisteille tyypillisiä stressiin liittyviä sairauksia. Perfektionistinhan tunnistaa siitä, että hän on todella harvoin tyytyväinen omaan suoritukseensa ja hänen on vaikea tunnistaa riittävän hyvää tasoa. Ja yleensä vaikka pyrkisi olemaan vaatimatta muilta samaa suoritustasoa kuin itseltä, siinä ei onnistu. Vaatimustaso välittyy käyttäytymismallin ja tunnereaktioiden kautta muille. Itseensä koirankouluttajana pettyvä koiranohjaaja on varmasti pettynyt myös koiraansa ja tämä tietenkin sen aistii.

Tämä eläinrääkkäyksen suuri yhteys näihin SM-tason koiraharrastajiin sai minut näihin pohdiskeluihin. Valitettavan usein tällaiset menestyneet harrastajat nostetaan malleiksi jopa siinä määrin, että aloittelevalle harrastajalle koko laji voi lähtökohtaisesti vaikuttaa mahdottomalta: aloittelija ei osaa itse vielä päätellä mikä on tulokseen vaadittu riittävän hyvä suoritustaso ja kuinka paljon treeniä se vaatii. Mikäli harrastamisen ihanteet ja mallit tulevat huippu-urheilijoilta, niin eihän meistä kukaan jaksaisi mitään harrastaa.

Olen kaksi kertaa ollut SM-kokeessa ja molemmilla kerroilla totesin, että en jaksa mitenkään panostaa riittävästi ja muutenkin oli paska säkä, nenäpunkkiepidemia pahimmillaan yms. Toki jos olisin perfektionistinen olisin huolehtinut kaikki maailman asiat jo etukäteen, mutta en ole ja siihen on tyytyminen. Omat tavoitteeni ovat harrastelijatasolla ja piirin- ja rodun mestaruuskokeissa. FI KVA on myös minulle sopiva tavoite, eikä se vaadi niin paljon mitään erityistä panostusta, silloin kun jo tietää mitä tekee ja on osannut valita itselleen sopivan harrastuskaverin. Valitettavasti kuitenkin myös palveluskoiraharrastamisessa SM-tasolle pyrkiminen nähdään helposti liian suurena itseisarvona. Toivon, että tästä surullisesta casesta opitaan ainakin sen verran, että huipulle ei voi yrittää millä keinolla hyvänsä, silloin kun on kyse eläimen kanssa harrastamisesta.

Tähän loppuun sopii hyvin Samuel Butlerin lausahdus, jota käytin jo muinoin psykologian gradussani: Kaikki eläimet ihmistä lukuunottamatta tietävät että elämän päähomma on nauttia siitä.

Kuvassa pikkuMiro 15 viikkoa ja meikäläinen vuonna 2017.