Tallivahdin aika ennen Repeä ja Repen jälkeen

Rakas Repemme nukutettiin ikiuneen 22.9.22. Talomme on kolmessa kerroksessa ja Repe kompuroi aamulla yläkerrasta tullessaan niin pahasti, että oli armollisinta päästää se ikivihreille jälkipelloille. Se oli kuollessaan 12 v 2 kk ikäinen. Loppu tuli yllättäin, vaikka olimme toki alkaneet siihen valmistautua, koska hoffeillekin tulee enenevässä määrin vanhuuden oireita 11 elinvuoden jälkeen. Vielä muutama päivä ennen kuolemaansa kävimme normaalin noin 5 km lenkkimme ja Repe oli edelleen hyvin elinvoimainen ja innokas tekemään kaikkea sitä mitä se rakasti tehdä: jäljestämistä, syömistä, vahtimista ja tyttökoirille flirttailua. Repen voi sanoa kuolleen saappaat jalassa. Kuninkaamme on nyt kuollut, mutta sen muisto ja perintö elää!

Repe mullisti käsitykseni palveluskoirista ja niiden jalostamisesta. Opin ymmärtämään mitä tarkoittaa työskentelyn vietikkyys ja voima sekä tavoitteellinen läpivientikyky. Vuonna 2010 liityin myös premium jäseneksi working-dog.com sivustolle ja siellä pääsin opiskelemaan kansainvälistä palveluskoirajalostusta. F-pentumme syntyivät heinäkuun 14. vuonna 2010. Olin yrittänyt astuttaa kahta muuta narttua saksalaisella käyttöjalostetulla VPG3 FH2 BH Cid vom Alten Schulwegillä aiemmin, mutta vasta kolmannen nartun kanssa pentue lopulta toteutui. Tämä kolmas narttuni oli oma Sissini, eli C.I.B FI& SE MVA FH2 JK3 BH Tallivahdin Cremefarben, joka suvultaan edusti vielä paljon tavallista suomalaista ulkomuotoon keskittyvää jalostusta. Olin kuitenkin jo niin vahvasti hurahtanut palveluskoiraharrastamiseen, että halusin saada oikean palveluskoirahoffin, jonka kanssa voisin tavoitella niitä asioita, joista eniten haaveilin. Pikimusta Cid oli kaikkea sitä mitä käyttökoiralta halusin. Olin ehtinyt jo tutustua siihen varsin hyvin, kun olimme vierailleet sen luona jo kahden nartun kanssa aiemmin. Cidin sukutaulussa 8 sukupolvessa 95% esivanhemmista oli suojelutuloksia ja monilla myös erikoisjälkituloksia. Cid oli siis tavoitteellisesti käyttöjalostettu palveluskoira.

Olimme päättäneet jättää seuraavaksi koiraksemme kolmen hoffinartun jälkeen vaihteeksi urospennun ja se pentu oli lopulta sitten Repe. Pentueessa oli toinenkin vahva uros ja sen ja Repen välillä mietin kumpi olisi minulle sopivampi harrastuskaveri. Repen kanssa aloitimme heti pentuaikana jo tavoitteelliset treenit niin jäljellä kuin tottelevaisuudessa. Jo 7-8 kk ikäisenä olimme tottiksessa niin vahvasti yhteisessä kuplassamme, että saatoin hyvin treenata Repen kanssa samaan aikaan kun kentällä oli liki 10 muuta pk-koiraa treenaamassa.

C.I.B FI KVA POHJ MVA FI & SE & NO MVA HeJW-11 FCI-IFH2 JK4 TK1 BH Tallivahdin Freiberufler

Repen kanssa etenimme harrastuksissamme hyvin sujuvasti ja kaikki sen tittelit ja koulutustunnukset tuovat monia hienoja muistoja mieleeni. Ensimmäisen SERTinsä Repe voitti 15 kk ikäisenä juniorina sijoittumalla VSP:ksi Elonäyttelyssä, jossa tuomaroi Hans Almgren. Kahden kuukauden päästä 17 kk ikäisenä seuraavassa näyttelyssään Jyväskylän kv:ssä Repe oli ROP ja voitti toisen SERTinsä ja ensimmäisen CACIBinsa. Siellä tuomaroi Juha Putkonen. Siitä parin viikon päästä Helsingin Winnerissä Repe ja siskonsa Ofelia, eli C.I.B FI MVA FH2 PEHA-B Virta16 BH Tallivahdin Forscherin, voittivat junioritittelit HeJW-11 ja Repe voitti lisäksi VARA-SERTIn ja Ofelia SERTin. Siellä tuomaroi saksalainen rotumme erikoistuomari Petra Krivy. Viimeisen SERTinsä Repe voitti vuoden päästä Helsinki Winnerissä sijoittumalla PU3. Siellä tuomaroi Elina Haapaniemi. Sitten Repestä tuli FI MVA, koska se oli saanut FH1 -koulutustunnuksen 11.11.2012, eli joitakin viikkoja ennen Voittaja-näyttelyitä.

Päätin sitten lähteä kokeilemaan Göteborgin MyDog-näyttelyyn voisiko se saada ulkomaista CACIBiaan ja Ruotsin sertifikaattia ja nehän me sitten saimme. Menestyksen lisäksi sain myös mukavia tuttuja ruotsalaisista hoffiharrastajista ja niinpä seuraavana vuonna 2013 päätimme lähteä uudestaan MyDogiin, koska Repen sisko sijoistusnarttuni Ofelia oli myös jo FI MVA ja suomalaisen CACIBin saanut. Näin matkustimme sekä Repen että Ofelian ja emäntänsä Saanan kanssa toivorikkaina Göteborgiin. Ja nyt 3-vuotiaat sisaruksemme olivat voittamattomia: Ofelia oli toisena päivänä ROP ja toisena VSP ja Repe oli päinvastoin. Tällä kertaa opin tuntemaan vielä enemmän rotumme ruotsalaisia ja myös norjalaisia harrastajia.

Olin harrastanut Abbani, FI & SE MVA FH1 JK2 BH Tallivahdin Abendrot, ja Sissini kanssa tavoitteellisesti palveluskoiralajeja ja kiinnostukseni koiran käyttöominaisuuksien jalostamiseen oli vain lisääntynyt. Se oli alun alkaenkin kasvattamisessa suurin mielenkiintoni kohde, mutta toki noviisina kasvattajana minun oli vaikea nähdä vielä metsää puilta. Aktiivinen surffailu working-dogissa ja Koiranetissä kuitenkin auttoi ymmärtämään palveluskoirien ominaisuuksien jalostamista ja ylipäätäänkin tavoitteellista ja systemaattista pitkäntähtäimen koiraharrastamista. Harrastuskokemukseni Repen kanssa toivat jalostusstrategioihin konkreettisen tuntuman ja ymmärrykseni syveni.

Repe sai ensimmäisen FH2-kokeen 1-tuloksen 90/100 p, eli erittäin hyvän tuloksen erikoisjäljessä 3-vuotiskaudellaan tuomarilta Outi Hermiö ja näin käynnistyi sen käyttövaliokello. Saimme Sissin kanssa samassa kokeessa myös hienon FH2 tuloksen 88 pistettä. Koe oli oman pienen seuramme Varsinaiset Hoffit järjestämä 24.11.2013 ja kokeen lopussa satoi isoja räntähiutaleita. Toisen erittäin hyvän tuloksen 93 p Repe sai vasta elokuussa 2015 tuomarilta Keijo Kodis ja kolmannen, eli viimeisen FI KVA arvoon vaaditun tuloksen, parin kuukauden päästä 17.10.2015 tuomarilta Harri Laajajärvi. Se oli kerrassaan upea saavutus ja leijuin todella pitkään!

Kävimme Repen kanssa myös useissa arvokisoissa rotumestaruus, piirinmestaruus ja myös kahdessa SM-kokeessa. Rotumestaruudessa erikoisjäljellä sijoituimme hopealle ja pronssille muutaman kerran ja kerran olisimme päässeet jälleen Ofelia-siskon ja Saanan kanssa rotumme erikoisjäljen MM-kokeeseen Ranskaan, mutta koe kuitenkin peruttiin. Erikoisjäljen SM-kokeessa olimme ensimmäisen kerran Repen ollessa 4-vuotias. Sillä oli kuitenkin niin paha nenäpunkki, että se ei pystynyt ollenkaan jäljestämään. Seuraavana vuonna menimme vielä uudestaan SM-kokeeseen ja saimme kolmen hoffin voimin myös rotujärjestön joukkueen historiallisesti kokoon. Repe lähti harhalle jo ensimmäisenä päivänä, mutta toisena päivänä nuuskutteli iloisesti loppuun asti. Emme siis saanet yksilötulosta, mutta joukkueemme voitti SM-kultaa. Sekin oli hieno muisto, vaikka toki meikäläistä harmitti Repen harhautuminen. Meillä oli joskus 2-4-vuotiskausilla ollut harhaongelmaa, mutta luulin jo siitä päässeeni ennen toista SM-koettamme. Piirinmestaruuskokeiden paras menestyksemme oli palveluskoirajäljellä, jossa voitimme pronssia. Repen kanssa teimme meikäläisen normaalin tottelevaisuussuorituksen 80 /100 p, jossa joku jäävä liike jäi taas puutteelliseksi. Mutta seuraamisemme oli erittäin hyvää, mikä on ennätykseni voittajaluokan tottiksessa. Hauska muisto tuli siitä, kun tuomari Harri Laajajärvi puhutteli Repeä tottisarvostelussaan ”Häneksi” kun muuta päivän kisaan osallistuneet koirat olivat pelkkiä koiria. Repe suoritti itsevarmasti ja myös selvästi tiesi mitä olimme tekemässä, mikä nauratti treenikavereitani: meikäläinenhän kaavoittaa vahvasti tottelevaisuustreenitkin, jotta koirani todella aina ovat yhtä lailla tilanteen tasalla kuin minäkin. Kaikkiaan Repe teki yhteensä 20 palveluskoirakoetulosta erikoisjäljellä ja kansallisella jäljellä.

Kotioloissa Repe oli hyvä vahti, ystävällinen ja avoin kaikille sekä hyvin tietoinen charmistaan. Usein se teki lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin ja monen pennunostajan suusta saimme kuulla, että haluaisimme tällaisen koiran kuin Repe. Repe todella osasi hurmata niin kaikki ihmiset kuin tyttökoiratkin. Poikakoirien kanssa tilanne oli toinen. Repellä oli voimakas koira-aggressio, joka ilmeni jo 8 viikon iässä. Ajelin Raision keskustan halki Repe-pentu takakontissa, kun se yhtäkkiä alkoi murista ja haukkua siellä. Luulin että ei se taida edes yltää katsomaan ulos sieltä ja säikähdin. Repe oli bongannut kadulla kävelevän toisen koiran ja komensi sitä ihan tosissaan. Ja tätä jatkui sitten koko sen eliniän. Se oli mielestään kaikkien koirien kuningas ja röyhkeästi tuijottelevat alamaiset haukuttiin heti suohon. Se vihasi erityisesti arktisia vetokoiria, joista sillä ei kyllä mitään muuta kokemusta ollut kuin näyttelyissä niitä vain näki. Mutta ne vissiin tuijottivat Repen mielestä vielä selvästi muita röyhkeämmin.

Tuo koira-aggressio tuotti haasteita arkeenkin ja opimme etsimään ohituksia varten aina tilavan tienhaaran, jossa saattoi odotella toisen koiran ohitusta. Tottelevaisuuskentällä tai näyttelykehässä Repe oli niin kuuliainen ja tehtäväorientoitunut, että siellä ei aggressiota ilmentynyt.

Repen suuria vahvuuksia olivat myös hyvä ruokahalu, teräsvatsa ja tarkka astioiden esipuhdistus. Jos Repe ei syönyt täysillä ruokaansa, sen saattoi suunnilleen saman tien viedä eläinlääkäriin. Se ei kuitenkaan hotkinut mitään epäsopivaa ja leikki pentuajan leluillaan hellästi koko elämänsä. Se ei purrut mitään lelujaan hajalle. Ainoa tuhoteko sattui, kun jätin keskuspölynimurimme letkun yläkerran makuuhuoneeseemme, kun menin muutamaksi tunniksi toimistolle. Vielä hauenhampainen Repe-pentu oli pureskellut letkun reikiä täyteen noin puolen metrin matkalta, se oli varmaan ollut Repen mielestä joku jättiläisboa. No jesarilla paikkasimme letkun ja se toimii edelleen.

Repellä on kaksi pentuetta, yhteensä 11 pentua. Kysyntää sillä olisi ollut enemmänkin, mutta en halunnut antaa sitä kahdestakin syystä: 1. yhdellä koiralla ei näin pienessä populaatiossa tarvitse olla sen enempää pentuja, 2. koska Repe oli sen verran vietikäs ja voimakasluonteinen, että sellaisten koirien kasvattajan pitää todella ymmärtää myös koiran koulutuksesta paljon, jotta osaa ohjata kasvattien omistajia järkevästi. Repellä on nyt 33 lastenlasta yhteensä neljässä pentueessa ja lisää tulee vielä ainakin yhden pentueen verran, kun Miro-poikansa ja Vehmaan Martta saavat toivottavasti talvella pentuja. Ensimmäiset lapsenlapsenlapset syntyvät myös nyt talvella, kun Pöytyän Iita, eli Tallivahdin Nachteule astutetaan. Palveluskoiriahan käytetään jalostukseen melko vanhoina verrattuna seurakoirarotuihin. Käyttökoiria käytetään yleensä vasta kun niillä on käyttötuloksia ja palveluskoirien koulutusvaatimukset ovat sen verran korkeat, että ensimmäisiä koetuloksia tulee usein vasta 3-vuotiskaudella ja ylimpien luokkien tuloksia sitä selvästi myöhemmin.  Tallivahtien emät ovat olleet keskimäärin 4,5 -vuotiaita saadessaan sen ensimmäisen ja ainoan pentueensa. Repen pennuista kolmella on palveluskoirakoetuloksia ja kaksi on kansainvälisiä muotovalioita.

Repen myötä alkoi siis uusi aika omassa koiraharrastamisessani. Repe oli yksi elämäni koirista, koira jonka todella tarvitsin kehittyäkseni harrastajana edelleen. Repe oli ensimmäinen käyttövalioni ja teetin sen kunniaksi Repe-korun, jossa on Repe jäljestämässä ja sitä saa ostaa pronssisena ja hopeisena. Olen vuodesta 2015 lähtien palkinnut Repe-koruilla ansioituneita Tallivahtien omistajia ja muita tärkeitä harrastuskumppaneitani. Repen uurna haettiin kotiin pari päivää sitten ja Repe elää ikuisesti muistoissamme – kauan eläköön kuningas Repe!

Surutyöstä seurasi hakukriisi

Appeni kuoli vain kuukausi ennen Repeä ja he olivat myös toisilleen läheisiä. Tämä alkusyksyn raskas surutyöni on kantanut myös hedelmää. Kun suistuu vähän raiteiltaan, on pakko ajatella ja katsoa asioita tarkemmin. Olin ottanut seuraavaksi harrastustavoitteekseni Miron kanssa palveluskoirahaun ja ajattelin, että treenaisin sitä ylimmän luokan tulokseen asti ja sitten hakeutuisin hakutuomarikurssille. Kesti kuitenkin varsin pitkälle kesän yli ennen kuin löysin sopivan hakuryhmän. Malttamattomana aloitin tietenkin koeurani heti kun se tuntui mahdolliselta. Olemme olleet Miron kanssa sen eliniän aikana 17 hakutreenissä ja jo 4 kokeessa. Olin siis harrastellut kaikkien koirieni kanssa jo vuodesta 1998 jonkin verran hakua, joten se on jotenkin ollut jo pitkään tuttu. Nyt päätin panostaa siihen vielä enemmän ja tosiaan tuomaritavoittein. Koeympäristö on minulle paras tapa oppia ja olen neljässä eri yhdistyksen ja eri tuomareiden kokeissa saanut mielestäni jo jäsentyneemmän käsityksen lajista. Olen tajunnut, että se ei lajina olekaan minulle sopiva, siinä on mielestäni liian paljon tottelevaisuussuoritusta myös maastossa. Toki joku voi väittää, että onhan erikoisjälkikin arvostelulajina myös kuuliaisuuteen perustuva. Niinhän se onkin, mutta siinä koiraa ei oikeastaan saa kokeessa juuri ohjata, vaan sen tulee suoriutua hyvin itsenäisesti. Jäljestys on myös kaiken etsintätyöskentelyn päämuoto. Haku on koekokemusteni perusteella näyttäytynyt liian ohjaajakeskeiseltä kilpalajilta. Toinen seikka, joka johti minut eräänlaiseen hakukriisiin, on ollut se, että hakukokeiden osallistujamäärät ovat romahtaneet paitsi SM-kokeessa myös tavallisissa kyläkokeissa. Koepaikoista saattaa jopa puolet jäädä tyhjiksi. Tällä hetkellä en siksikään näe mitään järkeä panostaa paljon aikaa ja vaivaa sellaisen lajin tuomarikoulutukseen, jonka kysyntä on laskussa. Täälläpäin Suomea ei kansallisen lajin jälkikokeita ole kovinkaan paljon, mutta niiden suosio on säilynyt. Hakuharrastus itsessään on mukavaa ja Mirokin tykkää siitä paljon. Pk-haun sijaan löysin toisen tavoitteen, jossa haku on osa suoritusta, PEKO-T, eli kansallinen pelastuskoe. Ensimmäinen Tallivahti vasta 3-vuotias Hermia, Opernsängerin, ja emäntänsä Mia suorittivat sen hienoilla 296/300 pisteillä. Olen sen jälkeen siihen yrittänyt perehtyä ja tämä vuonna 2019 uusittu pelastuskoe vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta myös käyttöominaisuuksien näkökulmasta. Siinä minua kiehtoo myös se, että koe on avoin kaiken rotuisille koirille ja myös sekarotuisille ja siinä voi myös saada käyttövalion arvon. Yksi BH-kokeenkin mukavia puolia on se, että siihen saa osallistua kaikenlaisilla koirilla. Yritän nyt päästä tutustumaan PEKO-T:hen sillä ajatuksella, että olisiko se tuomariurani näkökulmasta minulle sopiva koemuoto. Jos siltä vaikuttaa, treenaamme nyt ahkerasti koko talven Miron kanssa hakua ja ensi vuonna sitten kokeilemme PEKO-T:ssä ja ainakin PAHA1:ssa. Näiden lisäksi erikoisjälkeä teemme aina kun kelit sallivat, siinä meidän yhteinen kuplamme on niin nautinnollinen, että se aina palkitsee!

Lopuksi

Eilen alkoi käyttövaliokello käydä 12:lle Tallivahdille, Keisari Kapulle, eli FCI-IFH2 JK2 BH Tallivahdin Kaiser, mikä on aivan huikea juttu ja kasvattajakin oli ilonkyynelissä. PALJON ONNEA tätäkin kautta Kapulle ja Satulle ja treeni-intoa myös jatkoon! Eilen myös saavutettiin jo 39. Tallivahtien hyväksytty käyttäytymiskoetulos – PALJON ONNEA FCI-BH RTK2 Tallivahdin Noblesse, eli Siiri ja Sanna ja treeni-intoa muihinkin tulevaisuuden tavoitteisiinne!

Paljon treeni-intoa vielä meille kaikille syksystä nauttiville ja mukavaa pk-harrastamisen loppukautta!

Kuvassa iloitsemme Repen 20. koulutustunnuksesta ja meikäläisen 40. koulutustunnuksesta Minnan nimipäivänä 26.5.2019.